South West Coast Path 13: Bude - Crackington Haven

Bude oli tosi kivan oloinen paikka, mutta eteenpäin! Edessä oleva South West Coast Pathin reittipätkä Crackington Haveniin oli kuvaukseltaan "easy then strenuous", kilometrejä 16,4 ja nousua yhteensä 760 metriä. Ihan siedettävästi.

Lähdin aamulla bed & breakfast-yöpaikastani hyvin nukutun yön jälkeen. Mäen päällä sijaitsevan Sea Jaden isäntä oli pahoillaan siitä, että toinen uppomuna oli hajonnut, joten hän teki kolmannen. Että jaksan varmasti. Kävelin alas Bude Canalille ja ylitin sen kävelysiltaa pitkin. Oikealle puolelleni jäi pieni linna, vasemmalle metodistikirkko.

Käännyin seuraamaan kanavan uomaa, ohi kädentaitajien työpajojen ja puotien. Kohta vastaan tuli sand railin kiskojen jäänteitä, nyt upotettuna asvalttiin. Yläpuolisessa kuvassa sand railin reitti on tuo kapea asvalttikaistale kävelytien oikealla puolella.  Kanavan vartta kuljetettiin aikoinaan hiekkaa rannasta ylemmäs rakentamisen ym. tarpeisiin.

Sitten ylitin kanavan sen sulun päältä ja lähdin nousemaan SWCP-polkua ylemmäs. Reittimerkkejä ei kanavan liepeillä näkynyt, mutta tarkistin reitin kartasta. Vaikka polkua voi useimmiten kulkea "pidä meri oikealla puolella" -periaatteella, on kartta hyvä pitää matkassa.

Vaikka kartta onkin ollut välillä tarpeen, kädessä pidettävää kompassia ei tällä reissulla ole todellakaan tarvinnut. Vaan mäen päällä vastaan isoin kompassi, jonka olen koskaan nähnyt: kompassitorni, Compass Point. Näin ollen pääsin jopa kompassin sisälle tähystelemään merelle. Bude näytti todella kauneimmat kasvonsa tänä päivänä!

Seuraava huippumaiseman paikka oli Efford Beacon, jolta saatoin vielä haikailla Buden kompassin perään. Aijai. Pysähtelin vähän väliä, eikä se johtunut siitä että rinne nousi vähitellen, vaan siitä että näkymä joka suuntaan oli niin hieno. Takanani Buden kaupunki, rantaviiva kallioineen aina GCHQ:n satelliittilautasiin saakka, meri; etelään jatkuivat jylhät kalliot samoin jyrkkinä.

Vastaan tuli jälleen paikka, josta oli romahtanut kalliota aimo annos alas ja reitin viereen oli varmuudeksi laitettu narukaide, ettei kukaan hölmö menisi liian reunalle.

Widemouth Bayta ennen Lower Longbeakissa kuuden hengen ryhmä kävi ottamassa nopeasti selfien (enää ei juuri koskaan kysytä, voisiko joku ottaa kuvan meistä, vaan kuva otetaan aina itse…). Itse tyydyin kuvaamaan sielua kutkuttavaa maisemaa.  Pian sen jälkeen laskeuduin dyynien reunustamalle hiekkarannalle.

Widemouth Bayn dyyneillä oli porukkaa ympäristönhoitotehtävissä, istuttamassa heinätupsuja hiekkaan. Näinkin voi dyynejä suojella, mutta ihmisen jalanjäljet tekevät oman ison osansa dyynien kuluttajina. Karheanhienossa, upottavassa hiekassa oli hidasta kävellä. Päätin hyödyntää surffirannan palveluita ja menin nauttimaan teekupillisen ja tutkimaan karttaa. Reitti eteenpäin oli yhtä helppo suunnistettava kuin ennenkin.

Black Rock näkyi oikealla puolellani. Ihmettelin, mitä porukkaa oli keltaiset kypärät päässä pystysuoran kallioseinämän alapuolella, kunnes huomasin että viimeinen keltakypärä oli parhaillaan laskeutumassa alas seinämää köyden varassa. Seikkailuretkellä siis. Lähdin kapuamaan loivasti nousevaa nurmipeitteistä rinnettä ylös.

Pian reittiviitta osoitti asvalttitielle, jota oli tarvottava jonkin matkaa ylämäkeen, ennen kuin pääsisin taas lähempänä rantaa kulkevalle polulle. Ei mäistä pulaa täälläkään.

Nousin mutkittelevaa asvalttitietä yhä ylemmäs ja iloiseksi yllätyksekseni vastaan pari tutunnäköistä kävelijää: skottipariskunta, jonka olin tavannut pari päivää aiemmin reitin varrella. Rupattelimme nyt lisää ja sain kuulla, että todella inha ylämäki oli tulossa Millookissa, joka oli hyvin lyhyen matkan päässä. Kiitos varoituksesta…

Valkoisena kukkivien pensaiden välissä oli kieltämättä mukava kävellä! Puskat suojaavat tuulelta ja tässä kohtaa polulla niiden välissä oli hyvin tilaa, eikä tarvinnut pelätä repivänsä ihoa tai vaatteita piikkioksiin, niin kuin monessa ahtaassa paikassa on laita. Hetki oli näin helppoa.

Kun kohta saavuin erittäin jyrkkään alamäkeen, tajusin olevani Millookissa. Jo alaspäin meneminen sujui etanan vauhtia ja kävelysauvan avulla, sillä rinne oli todella jyrkkä ja alaspäin viettävillä askelmilla oli irtokiviä. Aina välillä katsoin vastapäiselle rinteelle. Ylöspäin menevä polku näytti yhä jyrkemmältä ja korkeammalta…

Ylitin puron ja lähdin kapuamaan hitaasti jyrkkää rinnettä ylös. Puuskupuh-keppini pääsi hommiin, auttamalla välillä liki polvenkorkuisille askelmille ponnistamisessa ja hengityksentasaustaukojen aikana tukena, johon nojata. Kuinka olinkaan pärjännyt ilman Puuskupuhia?

Kun olin päässyt kallioiden päälle, oli taivaltaminen jälleen helpompaa. Laitumen tai pellon reunaa kulkeva polku nousi välillä edelleen, mutta inhimillisesti. Chipman Pointin jälkeen kapea polku sukelsi puiden väliin ja mietin, ehtisivätkö taivaalla liikkuvat sadepilvet kohdalleni. Päätin uskaltaa kulkea kevyemmissä kamppeissa vielä hetken.

Uuden notkon kohdalla olin hetken toiveikas, että olisin saapunut jo Crackingtoniin (karttani oli poikkeuksellisesti rinkan taskussa eikä roikkunut kaulassani karttalaukussa), mutta tarkistus osoitti että olinkin vasta Cleavessa. Ei se mitään, sillä maisema oli edelleen huikea. Siis jäljellä oli vielä ainakin yksi nousu...

No, tokihan merimaisemia katselee mielikseen vaikka kuinka kauan, mutta jaloissa alkoi jo vähän painaa. Voi jee! Aika tasainen polunpätkä! Mahtavaa vaihtelua!

Kun katsoin alas nyppylältä, näin että edessä oli tosi inha laskeutuminen ja luonnollisesti taas kiva nousu... Kaiken kukkuraksi alkoi sataa. Ei paljoa, mutta sadevaatteet ja sadesuojus rinkan päälle olivat tarpeen. Vaan aika pian pääsisi lämpimään suihkuun ja saisi laittaa ihanat kuivat vaatteet päälle!

Ah, kuinka ihana saapua Crackington Haveniin. Ihan ensimmäistä kertaa koko reissulla majapaikkani on tasan tarkkaan SWCP:n varressa. Kirjaimellisesti. The Combe Barton Inn on ihan meren rannassa. Ja kas, vain hetki sen jälkeen kun olin saapunut perille, alkoi sataa isoja pisaroita! Loistava ajoitus.

Illalla taivaalta ropisi kattoon vain ankaraa sadetta. Olipa kätevää, että majoitustiloista pääsi sisäkautta näppärästi pubiin makoisalle illalliselle, painikkeena erinomaista paikallista olutta. En usko, että se pääsee täällä vyötärölle pahasti kertymään ;)

Kävelypäivä 14: Crackington Haven - Tintagel