South West Coast Path 2: Porlock Weir-Lynton

Paikallisbussi toi minut päivän aluksi Mineheadista Porlock Weiriin jatkamaan South West Coast -polkua. Toinen päivä, enemmän jännitystä ilmassa: miltä tuntuu kantaa kaikkia romppeita selässä tässä vaihtelevassa maastossa? Pubin piipusta nousi savu, mutta en voinut mennä sinne lämpimään notkumaan, vaan oli lähdettävä liikkeelle. Edessä oli noin 20 kilometriä tarpomista Lyntoniin, nousua ja laskua opaskirjani mukaan 900 metriä. Ei mahdotonta, mutta varmasti tarkenisin.

Polku lähti aukiolta pubin ja hotellin välisestä rakosesta ja sujahti hotellin takaa oikealle. Ja ketäs sitten kohtasinkaan? Lampaita laitumella. Seassa oli vielä monia suloisia karitsoita, joiden selkään ei vielä ollut maalattu tunnisteita.

Laitoin bussipysäkillä kenkien päälle säärystimet, jotka olin onneksi älynnyt pakata mukaan. Juuri ne, joita käytän kotopuolessa vain lumikenkäillessä; näillä mutaisilla poluilla säärystimet suojaavat sekä kenkiä että lahkeita. On paljon helpompaa ja kivempaa putsata (edes joten kuten) säärystimet kuin mutaantuneet housunlahkeet, etenkin kun pesukonetta ei ole käytössä viikkokausiin. Polun kunnosta päätellen maaperä oli saanut nauttia sateesta viime aikoina...

Pian saavuin vanhalle tulliportille, Worthy Comben tullitien alkuun. Aika mahtava tämä Toll Lodge -porttirakennus! Kivimuurin kyltissä huomautettiin jäätävästi ja monisanaisesti, että tien omistaja ei ole minkäänlaisessa vastuussa mahdollisista vahingoista tai onnettomuuksista, joita tiellä kenties sattuu, ja millä hyvänsä tavalla tietä käyttääkin, sen tekee täysin omalla riskillä. No huh. Onneksi polku kääntyi oikeanpuoleisesta aukosta kapealle polulle.... Eihän se ollut sitä tullitietä, eihän?

Ylämäkeen viettävä pikkutie oli hetkittäin kuin linnoituksen kautta kulkeva avoin tunneli; alitin parikin kivistä kaarisiltaa rinteessä ja mietin, mihin tarkoitukseen nekin oli tehty. Oli siinä ollut lordi Lovelacella ajatusta, kun kivirakennelmat tänne suunnitteli Italian maisemien innoittamana.

Kuulin mereen laskevan puron solinaa, kun polku vaihteeksi laskeutui kulkemaan aivan Culbonen pikuruisen kirkon vierestä (se on Englannin pienin seurakunnan kirkko) ja kapusi jälleen ylämäkeen. 

Culbonesta lähtiessä oli mahdollista valita joko alempi tai ylempi reitti. Ylempi reitti kuulosti heti pahemmalta - siinä täytyi olla enemmän ylös kapuamista! - joten menin ilman muuta alemmalle polulle.

Yhteen aitaan oli kiinnitetty varoituskyltti punkeista; ne levittävät täällä Lymen tautia. Ei siis todellakaan haittaa pitää säärystimiä, mutta vähin varotoimenpide on täällä kulkiessa pitää pitkiä lahkeita ja laittaa housunlahkeet sukanvarsien sisäpuolelle. Tähän aikaan punkit eivät taida kuitenkaan olla ihan ensimmäisenä pyrkimässä iholle. Eikä tulisi pieneen mieleenkään kulkea shortseissa näillä lämpötiloilla. 

Oli kiva astella välillä ihan metsäpolkua, leveän ratsupolun sijasta. Mutta aloin heti inhota jyrkkiä rappusia, joita tuli niitäkin vastaan. Tällaisilla pätkäkoivilla, ilman kävelysauvaa, ei ole yhtään mukavaa kulkea korkeita askelmia ylös eikä alas.

Vaan annas olla, kun aurinko tuli esiin! Polku nousi taas väljempään maastoon, jossa puiden katveessa oli rhododendroneja odottamassa kevään etenemistä kukinnan aikaan. Täällä mahtaa olla aika huikeaa toukokuun puolella, vaikka kyllä minua sykähdytti jo tämä upea metsä; puusto on niin erilaista kuin kotimaisemissa.

Puiden välistä pääsi välillä kurkistamaan merelle Bristol Channelia päin ja seurasin kartasta kulkuani sen perusteella, monesko puro laskeutui lähes putouksen lailla alas rinnettä. Oi kevät!

Metsäistä reitti oli kerrassaan mahtavaa kulkea. Yllätyin kuitenkin, kun astuin vähäksi matkaa kuusimetsän katveeseen. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että ympärillä on vain lehtipuita, jotka vielä odottavat lehtiensä puhkeamista. Vähän matkaa aiemmin olin ylittänyt jossain Somersetin ja Devonin rajan ja olin nyt Pohjois-Devonin puolella.  Sister's Fountainin puron tykönä oli kivinen cairn -kivikeko risteineen. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, voiko täällä napata turvallisesti virtaavasta vedestä täytettä vesipulloon, joten olin päätynyt ottamaan juomaveteni vain hanasta. Lampaita, karjaa ja hevosia kun laiduntaa näillä main aika lailla, niin ehkä parempi olla kokeilematta.

Aika vekkulit portinpielipossut oli tilanomistaja hankkinut pylväiden nokkaan! Villisianpäät vartioivat porttia, josta minäkin sain astua, sillä SWCP:n reitti kulki aivan talon vieritse kohti Lyntonia. Ja maisemat vain komistuivat!

Countisburyn rinteillä oli jo keltakukkaista pensasloistoa, mutta rhododendronit eivät täälläkään olleet vielä kukassa. En uskalla edes kuvitella, millaista täällä on tarpoa silloin kun rhodojen kukat ovat auenneet. Onkohan maisemassa silloin muitakin värejä kuin punertavia kukkia?

Sain aikani ihastella merimaisemaa oikealla puolellani, kunnes polku toi minut The Forelandia edeltävään laaksoon. Polku muuttui hetkeksi piikkisuoraksi asvaltiksi (jota ei muuten ole kauhean kiva kävellä rinkka selässä ja vaelluskengissä). Ja totta kai sen tiesi heti, että jos ensin mennään alas, niin polku jatkuu tuota kivaa vastapäisessä rinteessä vinoon kapuavaa pensaita myötäilevää viivaa ylös!

Kun pysähdyin voipuneena ottamaan hörpyt vesipullosta laakson pohjalla, kuulin läheltä linnunlaulua. Ystävällinen punarinta (robin) oli päättänyt visertää minulle kannustusluritukset. Ne olivat ihan tarpeen, sillä rinkan kantaminen tuntui jo. Ehkä tämän kannustajan ansiosta jaksoin kuitenkin tarpoa taas ylämäkeen, tihein hengähdystauoin tosin.

Jos on yhtään korkean paikan kammoa tai hirvittää ajatus siitä, että jyrkästikin alas viettävät polut ovat välillä kapeita, ei South West Coast Path silloin ole sopiva. Vaan kun katsoo jalkoihinsa (eikä näprää kännykkää tai kameraa kävellessään), pärjää ihan hyvin. Jos on vastaantulijoita, on järkevää pysähtyä ja päästää toiset turvallisesti ohi. 

Pian määränpääni Lynton tuli näkyviin. Enää sinne, sitten yösija! Ai niin, tämähän on telttailuilta! Ja se leirintäalue oli saamani viestin mukaan noin 30-40 minuutin kävelymatkan päässä Lynmouthin kylästä ylämäkeen. Ei innostanut niin kuin yhtään. Purin kuitenkin hammasta ja lähdin kävelemään mutkaista asvalttitietä ylämäkeen - jostain sieltä löytyisi Channel View'n leirintäalue. En ollut päässyt kovinkaan pitkälle, kun totesin että kiitos vaan, raahustaminen saa riittää. Käännyin takaisin alas. 

Nöyrryin väsyneenä kysymään Lynmouthista huonettakin, mutta eipä ollut sijaa siinä majatalossa, johon olisin mielinyt. Sen sijaan pubista soitettiin taksi, joka heitti minut Channel View'n respan eteen. No, sehän oli jo kiinni. Alueelle pääsi kuitenkin sisään ja hetken epäröityäni pystytin pikku telttani, kun hämärä laskeutui. Sitten otsalamppu esiin ja pubiin iltapalalle! Voihan telttapaikan maksaa sitten aamulla.

Kävelypäivä 3: Lynmouth - Combe Martin