Keski-Suomen maakuntauraa etsimässä: Suolahti-Hietama

Vesipisarat ropsahtavat niskaani noin minuutin kuluttua siitä, kun olen lähtenyt liikkeelle Suolahdesta, hotelli Keiteleen pihasta. Siis sittenkin sadetakki ylle! Ilmeisesti sade sumentaa pääni niin, että en katso karttaa kunnolla ja heti alkajaisiksi teen hieman turhan lisälenkin lähimetsän poluilla, kunnes hoksaan virheeni.

Enempien harha-askeleiden välttämiseksi päätän kiltisti hakea (ammoin merkityn) Keski-Suomen maakuntauran reitin Keitele-hotellin takaisen kuntopolun kautta; muistan nähneeni yksittäisiä reittiviittoja viime kesänä alueella tarpoessani. On aika alkaa katsoa karttaa tarkemmin.

Tämä puskan keskelle sijoittuva kävelytien merkki alkaa vaikuttaa enteelliseltä... Mutta tiedän että olen viimein oikealla reitillä ja kohta astelen jo metsäpolkua teollisuusalueelle ja sen asvalttiteiden laitaa pitkin häkellyttävän suoralle Pässinradantielle.

Jo tien nimi, Pässinradantie, antaa ymmärtää, että tästä on kulkenut joskus junia; yhdessä kohdassa jalkojeni alla onkin vanha ratapölkky. Tästä aikoinaan kulkenut kapearaiteinen rata on jo kauan sitten purettu. Tähyän tien varresta jäänteitä maakuntauran reittimerkeistä. Ainakin kaksi sinistä maalitäplää erottuu vielä vanhojen kuusien kyljistä.

Paatelan sululla yksi ainoa moottorivene on kohoamassa Kuhnamo-järvestä Keiteleelle. Hiljalleen avautuvat sulkuportit päästävät kovalla kohinalla Keiteleen vettä altaaseen, jotta yli seitsemän metrin korkeusero tasoittuisi. Muistelen muutaman vuoden takaista melontareissua Sumiaisista etelään ja sitä, miltä tuntui olla Paatelan sulkuporttien sisällä, reitin ensimmäisessä sulutuksessa...

Pidän Paatelan sulun kupeessa olevassa ravintola Paatelan Portissa teetauon, jolta on hyvä ponnistaa takaisin sateeseen. Joudun tosin poikkeamaan hivenen karttaani merkityltä maakuntauran alkuperäiseltä reitiltä, koska maasto on muuttunut. Kädessäni oleva Keski-Suomen maakuntauran virallinen reittikartta on painettu 1980-luvulla, mutta kanava rakennettiin 1990-93... Siis ei enää Pässinradan pohjaa, vaan siltaa pitkin Paatelanlahden toiselle puolelle.

Matka jatkuu aluksi Sulkutietä pitkin, sitten ylitän ihan oikean, käytössä edelleen olevan junaradan ja siirryn Suolahden-Äänekosken tien toiselle puolelle. Valion meijerille johtavan tien varresta pilkistää vaihteeksi reittimerkkitolppa, jonka viereisen, jyhkeän vanhan kuusen juurelle seisahdan maistelemaan mustikoita. Seuraan lupaavasti raivattua polkua niin, että tipahdan taas "viralliselta" reitiltä hetkeksi ja löydän itseni autotien vierestä turhan pian. Aholan tilan päärakennus pilkottaa puiden lomasta.

Maakuntauran reitti kulkisi tovin jossain hakkuuaukean keskellä, mutta tyydyn astelemaan Äänekoskea kohti ihan virallista kävelytietä, autojen kupeessa. Ainakin matka joutuu ja olen pian Äänejärven pohjukassa, missä itse Äänekoskesta ei näy tehtaan vuoksi enää jälkeäkään. Kenkien alla rahisee; sellutehtaalle ajaneista tukkirekoista on ropsahdellut pientä kuoriroskaa tielle.

Käännyn retkireitiltä oikealle vehreään rantapuistoon ja sitä kautta keskustaan. Torilla on alkuillasta hiljaista, mutta ilahduttavasti saan Äänekosken maa- ja kotitalousnaisten kojusta tuoreen muurinpohjaletun sekä retkievääksi pussillisen piirakoita. Nam! Teekupponen heltiää viereisestä kahvilasta, Wilhelmiinan konditoriasta, joka on kivasti auki iltaseitsemään!

Palaan autoteiden tykö; reitti Kotakennääntielle vie kautta liikenneympyrän, jonka teräksinen valtiatar on varustettu atraimella tai haravalla. Loihditko heinäpoutaa vai komeita kalansaaliita? Hieman kuivempi keli olisi tervetullut...

Kotakennääntien toisella puolella komeilee pinkki Hotelli Hirvi (1937) ja sen katolla muikuilee luonnollisesti hirvi! Entä nuorisokeskus Spotti? Sen pihaa koristaa käytöstä poistettu lentokone.

Omalla puolellani Kotakennääntietä silmän virkistystä löytyy viereisistä kerrostaloista, joista useammankin seinää koristavat seinämaalaukset. Ilahdun myös muutamasta sinitäplästä lyhtypylväissä - reitti! Kävelytie jatkuu aina nelostien varteen, missä käännyn vasempaan.

Kotakennään ylittäviä siltoja on kaksi: pienempi ja vanhempi palvelee nyt paikallistienä, kaarisiltaa pitkin jyristää nelostien vilkas liikenne. Tien poskessa vielä töröttävästä maakuntauran reittitolpasta erottaa vielä juuri ja juuri, että Saarijärvelle on matkaa 45 km.

Kuhnamo-järven maisema Kotakennään sillalta on tänä sateisena päivänä hyvin harmaa, eikä ainoatakaan venettä ole näkyvissä.

Kotakennään sillan jälkeen tie nousee ylös rinnettä ja alitan nelostien jalankulkutunnelia pitkin. Tärttävuoren suuntaan kulkevan pikkutien varrella yritän olla tarkkana ja onnistun jopa havaitsemaan sinisen reittimerkin metsän puolelta, mutta koska polkua ei käytännössä erotu, huijaan ja jatkan matkaa tietä myöten. Ahaa, 800 metrin päässä oikealla olisi Tärttävuoren lintutorni. Tällä kelillä sinne ei kannata poiketa.

Hiekkatie johdattaa sujuvasti Tärttämäen- ja Tärttälahdentien risteykseen, josta vasemmanpuoleinen haara on minulle oikea. Saan katsella osin pusikoituneita maalaismaisemia ja tähyän edelleen sinisiä reittimerkkejä. Kalliomäentielle käännyttyäni kysäisen kokeeksi vastaantulijalta, tietääkö hän jotain maakuntauran reitistä. Onneksi kysyn!

Jos en olisi saanut neuvoa kääntyä noin puolen kilometrin päästä pikku risteyksen kulmasta metsään, olisin saattanut hivenen epäröidä, vaikka onhan polun alku joskus niitetty. Jonkin matkaa tallustelen oikein mukavaa metsäpolkua, kuusien siimeksessä.

Sitten edessä on tien raivaaminen lähes umpeen kasvanutta polku-uraa pitkin. Mesiangervot, horsmat, nokkoset ja vadelmat antavat mukavan kosteat roiskeet sadetta täydentämään.

Sitkeys palkitaan ja rämmittyäni jonkin matkaa liki itseni korkuisten kasvustojen läpi saavun taas leppoisalle polulle, jossa on vieläpä vahvistus siitä, että olen pysynyt reitillä. On kuitenkin turha toivoa, että sama tuuri jatkuisi ikuisesti...

Kiitän koko ajan mielessäni juuri kohtaamaani herraa, joka antoi kaunistelemattoman kuvauksen tästä reitin pätkästä ja päätän uskoa, että tässä menee polku. Alan aavistaa, että ennen Saarijärveä edessä voi olla ihan oikeita suunnistusosuuksia noin 30-vuotiaan maakuntauran kartan ja tuoreemman (2005) maastokartan yhdistelmällä.

Sade jatkuu, tunnustelen lammikoiden täplittämistä, heinikon alla piilossa olevista urista sopivaa jalansijaa ja varmistan kartalta, että suunta pysyy oikeana. Mansikkavuoren tuntumassa vastaan tuleva hiekkatie on hyvin tervetullut näky, enkä piittaa siitä, että kävelen huomaamatta läheisen, kyläläisten kuulemma ylläpitämän taukopaikan ohitse.

Ohitan kauniin koivikon ja Onnelan tilan peltoineen, sitten lähenen liikenteen äänistä päätellen jo isompaa tietä. Lampaatkin ovat menneet sateelta suojaan katokseensa, ehkäpä siis on minunkin aika...

Valtatielle 13 saavuttuani löydän jälleen jäänteitä Keski-Suomen maakuntauran vanhoista opasteista. Hietaman asvaltoitu kävelytie tosin kulkee tien toista laitaa, eikä tässä vaiheessa huvita hypätä ojan yli kahlaamaan heinikossa edes periaatteen vuoksi. Astun kuitenkin reittiviitan puolelle tietä, sillä päivän tarpomisrupeama on täynnä ja varattu majapaikka viereisessä Kartano Kievarissa odottaa! Goretex-kamppeeni ovat toimineet juuri niin hyvin kuin odotinkin eli olen pitkään jatkuneen sateen ansiosta läpimärkä. Vaan kävellessä ei ole ollut kylmä ja kohta saan kuivat vaatteetkin ylle - ah!

On kieltämättä ylellistä kävellä kevyellä repulla, vailla makuupussia ja vastaavia tykötarpeita, vaikka olen reissulla yön yli. Sen puolesta olosuhteet ovat melkein kuin olisin retkeilemässä ulkomailla; vain reitin merkinnät puuttuvat...