Keski-Suomen maakuntauraa etsimässä: Hietama-Saarijärvi

Pehmeäksi hautunut aamupuuro Kartano Kievarissa antaa päivänpaisteisen alun toiselle peräkkäiselle reppuilupäivälle - vaikka sade jatkuisi, ei haittaa! On iloinen yllätys, että tutkimusmatka "muinaiselle" Keski-Suomen maakuntauralle jatkuu pilvipoudan vallitessa. Kurkkaan viereiseen, uudehkoon Hietaman kirkkoon, joka sattuu olemaan auki, ennen kuin siirryn astelemaan valtatie 13:n vieressä kaartelevaa Hietamantietä.

Hietamantie on kunnon vanha kylätie, jonka varrella kukkivat upeasti mitä kauneimmat niittykukat (olisipa mukana kasvikirja tunnistukseen!) ja vilja lainehtii vielä vihreänä. Mutta miten ihmeessä sormustinkukka on päässyt leviämään niitylle? Lieneekö se karannut jostain läheisestä kukkapenkistä? En ole ennen nähnyt sormustinkukkaa villinä luonnossa kuin ulkomailla.

Hietaman koulu taitaa toimia nykyään uudisrakennuksessa, mutta tämä vanha koulutalo (1898) miellyttää meikäläisen silmää enemmän. Käännyn pian pois Hietamantieltä, seuraamaan sen kanssa saman suuntaista polkua, joka johdattaa minut mäntykankaan halki sorakuopille.

Sorakuopat ovat työmaa-aluetta, joten niille ei ole asiaa, mutta soratie kiertää Syrjän Betonin hallinnoiman alueen sen oikealta puolelta. Sitten astun takaisin metsän siimekseen ja nautin hetken lehtomaiseman kirkkaasta vihreydestä.

Ylitän junaradan, astelen talojen ohitse ja pujahdan ladon kulmalta levolliselle metsäpolulle, jonka varrella, kuten muuallakin, näyttää olevan mustikoita silmänkantamattomiin.

Alkutaipaleella ihastuttavat sammaloituneet kivenlohkareet, erityisesti kahtia haljennut kookkaampi kivi. En vain tohdi mennä lähemmäs ja tehdä jälkiä pehmeään sammalmattoon... On ilo kävellä vaihteeksi hyväkuntoista polkua; näissä maisemissa on helppo pysytellä maakuntauran reitillä, vaikka siniset maalitäplät ovatkin edelleen harvassa.

Etenen poluilta Parantalan pikkuteille ja metsämaisema muuttuu niittyvoittoiseksi. Niityn toisella puolella olevan navetan katossa on suuri teksti, mutta se on osittain puiden ja jyrkkien varjojen peitossa. Lukeeko katossa Kuoppala? Niinilahdentien varrella laiduntavat myös lehmät.

Pysähdyn tämän tästä napostelemaan ahomansikoita, mutta kerran on onnea ja saan maistaa myös muutaman kypsän mesimarjan. Kieltämättä tämä on hyvä aika olla liikkeellä jalan; polkujen ja tienvarsien runsaasta marjasadosta päätellen mättäät ohitetaan yleensä vauhdikkaasti pyörillä, pieniä herkkuja havaitsematta. Alkava sade pakottaa kiskaisemaan sadetakin niskaan ennen kuin käännyn metsään arpomaan, mistä polku on saattanut joskus kulkea. Tuosta, tästä vai tuolta?

Katson jotakuinkin oikean suunnan ja lähden tarpomaan kohti paikkaa, jossa todennäköisesti löydän entisen polun pohjan - ja sieltähän se tulee vastaan, tosin jälleen kerran sellaisessa kunnossa, että umpeen kasvaminen on hyvällä alulla. Aukkopaikka puiden välissä on paras merkki siitä, että väylällä on ollut joskus oikea polku...

Väistelen vähän matkaa miehenkorkuisia ohdakkeita, mutta palkinto häämöttää saniaisten ja matalan pusikon takana: sade taukoaa ja astun suon halki kulkevalle polulle. Jälleen ihan varmasti maakuntauran reitillä! Ja ystävällisesti suon laidassa varoitetaan autotiestä. Tosin keltainen kyltti lienee hiihtäjille suunnattu, minun vauhdillani ei yllätyksiä pitäisi sattua.

Parantalassa reitti palaa valtatie 13:n varteen. Padotun Parantalankosken yläpuolella näkyy Pyhäjärvi, jossain tuolla padon takana alapuolella on Kiimasjärvi.

Sillan jälkeen horsmien keskeltä tai puolukanvarpujen seasta paljastuu useampikin Keski-Suomen maakuntauran haalistunut tai rikkoutunut kyltti. Parantala 2, Saarijärvi 23. Epäilen tosin, että nämä kilometrit Saarijärvelle kertyvät vain, jos valitsee reitin joka tekee mutkan Summassaaren suuntaan ennen kirkolle saapumista.

Parantalan seudulla maakuntaura on pysynyt tähän saakka parhaassa kunnossa, vaikka reittiä ei olekaan aikoihin huollettu. Saarijärven kyltin takapuolella Äänekoski-sanaa somistaa kaupungin vanha vaakuna. Jäljistä päätellen ainakin ratsukot pitävät mäntykankaan halki sujuttelevaa hyvää polkua auki.

Metsätaival vaihtuu jälleen hiekkatieksi, joka ylittää Saarijärvelle matkaavan junaradan. Tässä olisi oiva oikotie, mutta jostain syystä haluan jatkaa matkaa metsien halki.

Tai siis maakuntauran muinaista reittiä - eikös tuosta puron poikki menekin polku? Tällä kertaa olen jo ihan varma siitä, koska olen jo oppinut Keski-Suomen maakuntauran polkulogiikan...

Marssin läpi mesiangervopöheikön, hakkuuaukean ja vastaan tulee sähkötolppa, jossa on sininen maalimerkki. Edelleen selvästi reitillä siis. Hmm, onkohan tämän jälkeen liian tylsää kulkea merkittyä reittiä, jolla EI tarvitse karttaa lainkaan?

Metsään ammoin parkkeerattu auto on jo ehtinyt patinoitua sammalmaton alla. Mikähän auto on kyseessä? Unohdan kurkata keulasta, mitä merkkiä kärry on, eikä perävalojen muoto tässä tapauksessa riitä tunnistukseen. Autonraato kertoo kuitenkin sen verran, että tie on taas lähellä.

Edessä on seuraavaksi jokunen kilometri leppoisaa taivallusta pitkin Summaskoskentietä, ohi viljeltyjen peltojen, istutusmetsien, iloisesti nimettyjen kesämökkien (mm. Riemula, Summanmutikka, Ruusuranta, Ruskoranta) sekä kauppapuutarhan. Sääksniementiellä kohtaan jälleen kaltoin kohdellun reittikyltin (Saarijärvi 15, Äänekoski 27), joka lojuu tien varressa.

Sitten on jälleen aika astua "polulle", joka kulkee jossain täällä... Luulisin! No, jälleen kerran ihan kelvollistakin polkua löytyy ryteikön jälkeen. Pitää vain lukea karttaa tarkasti. Astun askeleen eteenpäin, polulta pölähtää teerilauma ilmaan ja lennähtää läheisten kuusten oksille. Anteeksi häiriö...

Seuraava pätkä kulkee jälleen soratietä pitkin, Saarijärven radan vartta seuraten. Sadepilvet kertyvät ylle ja ensin vain uhkailevat, mutta sitten pisaroita alkaa putoilla ihan oikeasti taivaalta. Valtatie 13 kulkee tässä kohtaa aivan radan toisella puolella ja tähystän tovin kuluttua tielle päin - rekka kääntyy selvästi taukopaikalle, joten suuntaan sinne minäkin.

Kuuma tee ja tuore munkki Linnan Liisan kahvila-ravintolassa maistuvat, mutta heti välipalan jälkeen kiskaisen sadenutun takaisin ylleni ja palaan reippaan ropinan sekaan. Vastapäisen pöydän nainen katsoo minua kuin ihmettelisi, että mikä kiire minulla on sateeseen. Valtatien toisella puolella häämöttää ihan riukuaita ja -portti, josta suuntaan takaisin polulle. Ei sade pahaa tee, ja se loppuu aikanaan.

Muutama sininen maalitäplä jälleen näkyvissä. Käännyn tietä vasemmalle talojen ohi, ohitan purkutalon lautakasat ja tähyän ladon liepeiltä taas pusikkoon. Läpi vaan! Pellon laitaan saavuttuani pähkin enää, kummalta puolelta pellon kierrän, jotta pääsen sen toiselle puolelle. Valitsen laidan, jolla kasvaa komeampia ohdakkeita.

Tienpätkien jälkeen on jäljellä jokseenkin viimeinen "mä mistä löytäisin sen polun"-hetki, kun kierrän ensin metsän laitaan uudehkon talon. Jälleen kerran käy niin, että vanha polun paikka tulee pian vastaan, kun maltan seurata karttaa kyllin tarkasti. Aurinko tulee yhä voimallisemmin esiin ja kirkastaa oksilla ja kasvien pinnalla kimmeltävät pisarat. Kaunista!

Saavun soratielle, joka kaartaa teollisuusalueelle: Kangastie, sitten pitkä ja suora Rajalantie, jonka alkuun saavuttuani on edessä kaksi vaihtoehtoista maakuntauran reittiä Saarijärven keskustaan. En käänny vasemmalle Uuraistentielle, vaan valitsen suorimman vaihtoehdon ja pujahdan talojen väliselle metsäkaistaleelle, mistä oikea ja hyväkuntoinen polku löytyy. Mäkelänlammen pinta on aivan tyyni.

Loivasti kohoava polku johdattaa minut Kusiaismäen kupeeseen, hiihto- ja lenkkeilyreittien risteykseen. Saarijärvi 6, Äänekoski 34, Paavonrinteet 1, Summassaari 5. Arvatenkin hiihtoreittien pituuksia. Kuntopolkujen risteyksessä valitsen reitin, joka tuo minut laskettelurinteen ja hyppyrimäen alapuolelle. Alan selvästi olla parempien opasteiden maailmassa, sillä rinteiden alla on useita reittiviittoja ja pohjoisen Keski-Suomen retkeilyreittikartta. Enää on sujuteltava Pajulammen vieritse ja Hietalahden omakotialueen läpi.

Ja sitten edessä onkin jo itse Saarijärvi. Viimein perillä! Tuntuu oudolta palata taas suorien ja tasaisten asvalttiteiden maailmaan, koska Suolahti-Saarijärvi-välillä Keski-Suomen maakuntauran seuraaminen on sisältänyt hyvinkin vaihtelevia osuuksia. Tai no, ainakin yritin pysytellä pääosin sillä alkuperäisellä reitillä, joka ehkä 25-30-vuotta sitten oli reittikarttoihin ja maastoon merkitty. Koska reitin pohja on vielä sinänsä olemassa, olisi hienoa, jos se vielä joskus raivattaisiin ja merkittäisiin uudelleen myös nyt kulkemallani osuudella.

Astelen Saarijärven keskustaan kepeällä mielellä. Lyhtypylväässä erottuu vielä maakuntauran tarran riekale. Tämä reissu poikkeaa hauskalla tavalla patikoimisesta pitkin huippumerkittyä, hyväkuntoista uraa, sillä nyt ei voinut aina tietää, millainen polku on edessä. Vastaan tullut maakuntauran reittimerkki tuli kuin satunnaisena palkintona näkyviin: edelleen reitillä. Lisäksi bonuksena olivat matkan varren palvelut: harvoin voi näillä nurkilla retkeillä näin kevyesti, että pääsee poikkeamaan metsätaipaleiden välissä kahvilaan teekupposelle ja sadepäivän päätteeksi voi yöpyä valmiiksi sijatussa pedissä, minkä ansiosta reppu pysyy superkevyenä.

Saarijärveltä pohjoiseen, maakuntauraan kuuluva taival on myös taukopaikkojen osalta erähenkisempi, joten sitä varten reppuun on pakattava toisenlaiset kamppeet. Ja reitti on täältä eteenpäin myös oikeasti merkitty...