Kitee: Pajarinpolku

Yksi Kiteen luontopoluista, Pajarin polku, kulkee Hyypiin ja Kiteenjärven välissä, muutaman kilometrin päässä Kiteen keskustasta. Lyhyelle metsäpolulle löytää helposti Rantatien varresta, missä hannunvaakuna näyttää lähtöpaikan sijainnin. Otan varmuudeksi opastetaulun kartasta kuvan ennen luontopolulle astumista, vaikka reitti on merkitty sinisillä maalimerkeillä.

Kuvan ottaminen kartasta ei ole ollenkaan huono ajatus, sillä luonto on hyvinkin rehevää jopa alkumatkan harvennetussa kuusikossa. Jossain täällä tervakkojen, vatukon ja saniaisten välissä se polku-ura kulkee.... Ja vadelmia näyttää tulevan mukavasti.

Kun kuusikko alkaa vaihtua lehtipuuvoittoiseksi metsäksi, paljastuu myös valtaisa määrä innokkaita  pihlajanvesoja. Rinnettä ylös noustaessa polku ohittaa paikan, jossa rantatörmä on muinoin ollut. Opastetauluissa kerrotaan paitsi luonnosta, myös Kiteellä vaikuttaneesta pajarista, joka ei tyytynyt vain kantamaan veroja, vaan kohteli paikallista väestöä muutenkin häikäilemättömästi.

Iäkäs, monilatvainen kuusi jää polun vasemmalle puolelle, kun kapuan Pajarinmäen päälle. Muutama itikka yrittää tehdä tuttavuutta, mutta torjun niiden lähentymisyritykset. Onkohan mäellä jäljellä jotain pajarin asumuksesta?

Kiteenjärvi pilkottaa puunlatvojen lomasta, mutta avaraa, avointa näkymää mäeltä ei ole myöskään toiselle puolelle Hyypiin järvelle. Pukinjuuren valkoiset kukat rehottavat täälläkin.

Pajarinmäen tasaisella laella ei näy ensimmäistäkään jälkeä ilkeän veronkantajan elämästä, mutta nyt niin rehevä niitty on varmasti ollut huikean hieno asuinpaikka herran hienolle hoville.

Astelen mäellä ajatuksissani ja luulen kulkevani heinikossa edelleen polku-uraa, kunnes havahdun siihen, että opasteita ei ole toviin näkynyt. Laskeudun alas kuusikkoon - joskohan sieltä tulisi polun pohja vastaan? Hyvin pian kohtaankin polun, mutta se tulee vasemmalta puoleltani. Kuten kamerasta löytyvän karttakuvan mukaan kuuluukin...

Seuraan jälkiä takaisin päin - onhan minun nähtävä, mitä jäi välistä - ja saavun mitä rehevimpään, saniaisten valloittamaan lehtoon. Wau! Jossain täällä pajari harrasti tarinan mukaan mäenlaskua: puuttomalle väylälle asetettiin puiset telat ja pajari laski rinnettä veneellä alas järvelle. Ei siinä mitään, mutta ilkeä pajari istui veneessä myös kun sitä vedettiin ylämäkeen ja vetäjiksi hän pakotti kylän naiset. Nämä joutuivat urakoimaan joko alasti tai hameet korvissa. Ei ihme, että herraa vihattiin.

Hmm. Joko Pajarin polun reitin tuntevat kaikki paikalliset tai sitten luontopolun merkintää voisi ehkä hivenen parantaa. Noin puolen kilometrin polulla ei tosin ole eksymisen vaaraa, mutta olisi kiva havaita reitti helpommin...

Loppumatkasta luontopolku on taas enemmän polun näköinen. Opastaulusta paljastuu, että Pajarin polku kulkee tässä vanhan, Sortavalaan johtaneen tien pohjaa. Ettei olisi Elias Lönnrot matkannut tästä runonkeruumatkoillaan, jalkapatikassa tai hevospelillä.

Polku ei poikkea Kiteenlahdentien toiselle puolelle Hyypiin järven rantaan, vaan kirkasta vettä saa ihailla täältä turvallisen matkan päästä. Matka jatkuu kuusien katveessa. Ihan liian pian olen takaisin lähtöpaikassa, josta pistäydyn vielä muutaman askeleen alempana, pienellä hiekkarantakaistaleella Kiteenjärven rannassa. Kaunis ja eritoten vehreä polku!