Merenkurkku - luontokävely Valassaarilla

Kävelyretki Merenkurkun saaristossa, UNESCOn maailmanperintöluetteloon kuuluvassa luonnonperintökohteessa ei onnistu ilman, että lähtee ensin vesille. Onneksi Merenkurkun alueelle järjestetään risteilyjä, jotta veneetönkin pääsee nauttimaan tästä jatkuvasti muuttuvasta saaristosta! Mustasaaren kuntaan kuuluvia Valassaaria kohti matkaavaan alukseen nousee kipparin ja oppaan lisäksi kahdeksan retkeläistä. Lähdemme pujottelemaan moreeniselänteiden välistä. Kiviä riittää etenkin reitin alkumatkalla.

Jo venematka Svedjehamnin satamasta, Björköbyn kylästä Valassaarille on elämys! Merenkurkun saariston tekee erikoiseksi se, että maa kohoaa alueella jatkuvasti, noin 8 mm vuodessa. Niinpä myös tarkasti merkityt, jo nyt kapeat väylät mataloituvat pikku hiljaa, kun maapinta-ala lisääntyy; saaret kasvavat ja yhdistyvät, merenlahdet umpeutuvat. Opas Roland Wiik toteaakin, että kymmenen vuoden päästä veneellä ei voi enää kulkea samaa reittiä.

Merenkurkun matalikoille vähitellen muodostuneet pitkänomaiset saaret ovat lumoava näky. On jännä ajatella, että aikojen saatossa saaristo tulee vähitellen kasvamaan umpeen, jopa niin että Perämeren yli muodostuu viimein kannas Ruotsiin! No, Ruotsin puolelle on Valassaarilta enää parisenkymmentä kilometriä.

Valassaaret, Valsörarna, koostuvat useista saarista, joista osa on jo ehtinyt kasvaa yhteen. Kun vene lähestyy Ebbskärin autiota satamaa, kaksi kaitaa kurkea nousee rantakaislikosta siivilleen. Satamassa ei enää ole miehitystä; Merivartiostokin poistui saaresta vuonna 2009.

Meitä suomeksi ja ruotsiksi opastava Roland Wiik kertoo, että tänne perustettiin jo vuonna 1934 Suomen suurin ja vanhin yksityinen luonnonsuojelualue. Valassaarten luontopolku (2,8 km) alkaa entisen merivartioaseman luota.

Läheisessä rakennuksessa on muistona vielä vuonna 1904 tänne perustetun meripelastusaseman tunnus, vaikka enää saaressa ei meripelastusasemaa olekaan - siitä huolimatta, että alueen matalissa vesissä on sattunut lukuisia onnettomuuksia vuosien varrella. Säästöt purevat myös saaristossa.

Luonto on liikkeellä: polun vierestä pujahtaa harmaa kyy. Pieni punainen tupa oli aikoinaan "hengenpelastajien mökki", nyt rakennuksessa on Valassaarten biologinen asema. Mökki on lähinnä lintujen tarkkailijoiden käytössä.

Polkua ympäröi alkumatkan hyvin matala kasvusto, joka koostuu pitkälti kanervista ja puolukoista. Mikäli täällä ei vanhaan saaristolaistapaan enää pidetä lampaita tai kuloteta, tulevat nyt aukeat paikat kasvamaan nopeasti umpeen.

Koivikkoa seuraa haavikko, sitten tapaamme havupuuryhmän. Oppaamme kertoo, että keskellä matalaa varvikkoa kasvava kuusiryhmä on perhekuusi.

Tämä perhekuusi on käytännössä "äitikuusen" ja sen maata viistävistä oksista versoneiden kuusilapsosten ryhmä. Pienemmät kuuset ovat edelleen kytköksissä äitikuuseensa.

Höttörantainen Käringsund oli aiemmin avoin merenlahti, mutta maan kohoamisen vuoksi se on nyt flada, jonka yhdistää mereen enää kapea puro. Kun maa kohoaa lisää ja yhteys sulkeutuu, Käringsundista tulee kluuvijärvi.

Luontopolun varrella näkyvät kivikot kertovat, että merenranta on ollut muinoin ylempänä. Hehkeästi kukkiva pihlaja kasvaa paikassa, jossa kalastajilla on ollut suoja. Osaan hyvin kuvitella paikalle hirsilaavun vastineen. Ja kyllä, pihlaja kukkii täällä saaristossa vielä heinäkuussa!

Harjanteen päällä on tiivis kiviröykkiö, joka on pystytetty Valassaarille Suomen sodan aikana menehtyneiden satojen venäläissotilaiden muistoksi. Venäläisten joukot ylittivät Merenkurkun maaliskuussa 1809 Uumajaan ja takaisin kenraali Barclay de Tollyn johdolla, mutta maaliskuun ankarat pakkaset koituivat täällä monen kuolemaksi. Kiviröykkiön alle koottiin 1930-luvulla viimeiset näiden sotamiesten jäänteet.

Ebbskär oli aikanaan erillinen saari, mutta mutta maan kohoamisen vuoksi se on jo yhtä entisen naapurisaaren Storskärin kanssa. 1800-luvun puolella rakennetulle kivisillalle oli vielä tuolloin tarvetta mm. majakkatyömaan vuoksi, mutta nyt silta on vain jykevä polun pohja. Vesi ei enää yllä lähellekään.

Matalakasvuisten havupensaiden keskeltä pilkottaa yksittäisiä lehdokkeja. Sitten metsätyyppi muuttuu jälleen ja hyttysten määrä vähintään tuplaantuu...

Kostea, korkeiden koivujen harvakseltaan suojaama lehto on inisevien hyönteisten taivas, mutta yritän silti astella pitkospuita maltillista vauhtia. Tosin ahkerasti hyttysiä huitoen.

Tämä lehtimetsä on suorastaan paratiisimaisen kaunis ja tuntuu, kuin olisin astunut takaisin kevääseen. Koivut hohtavat täällä kuin vastapuhjenneiden lehtien sävyissä. Aivan huikeaa!

Seuraavaksi vastaan tulevat majakanvartijoiden entiset asumukset ja lopulta myös Valassaarten majakka, jonka juurella nautimme retkieväät. Alun perin kirkkaanpunainen majakka oli tarkoitus pystyttää Ebbskärin puolelle, mutta sielläpä ei tullut vastaan kalliota, jolle majakan tuli pystyttää. Luontopolun reitillä oleva tien pohja kivisiltoineen oli tarpeen, jotta Ebbskäristä pystyttiin siirtämään rakennustarpeet tänne majakan lopulliseen sijoituspaikkaan, Storskäriin.

Vuonna 1886 valmistuneen, Suomen ensimmäisen teräsrakenteisen majakan suunnitteli Henry-Lepauten insinööritoimisto Pariisissa. Ja kas vain, sama suunnittelutoimisto työskenteli tämän jälkeen mm. Eiffel-tornin parissa.

Tupasvillat heiluttelevat villatupsujaan merituulessa, samalla hyvästiksi meille luontopolun kulkijoille. On aika kävellä ryhmää noutamaan tulleelle veneelle ja nauttia aurinkoisesta merisäästä. Tämän reissun jälkeen on hauskempaa kuunnella myös Merisäätä: ...Valassaaret 15, luode 5...