Imatra: Mellonlahden luontolenkki

Imatran Mellonlahden luontolenkki alkaa Kruunupuistosta upean Valtionhotellin vierestä, jonka linnamaisia yksityiskohtia on hauska tarkastella vaikka kiertämällä vuonna 1903 valmistuneen, Suomen senaatin rakennuttaman jugendhotellin ympäri. Hotellin suunnitteli arkkitehti Usko Nyström, joka käytti mielikuvitusta mm. ripotellessaan ulkoseiniin mitä erilaisimpia ikkunamalleja. En ole koskaan edes yrittänyt laskea, kuinka monta erinäköistä ikkunaa hotellista löytyy.
Luonto pilkottaa hotellin seinistä sekä graniitin muodossa että pääsisäänkäynnin viereisestä seinäreliefistä, johon on arvatenkin tyylitelty kosken suuta. No niin, takaisin itse reitille Imatrankosken luonnonuoman varteen.
Imatrankosken lähes rutikuiva uoma näyttää rajun rujolta hurjine kallolohkareineen. Korkean sillan takaa erottuva pato on niin suuri, että on vaikea kuvitella, miten huimalta Vuoksen täysin vapaana kuohunut vesi on mahtanut näyttää ennen kosken patoamista.
Rantapenkereen varren kallioiden ja kivien kohdalla kannattaa hidastaa askeliaan, sillä visiiteistä on jätetty muistoksi lukuisia mielenkiintoisia kaiverruksia. Paikalla on poikennut esimerkiksi Brasilian kuningas Pedro II, mutta kuuluisin Imatrankoskea ihailemaan matkanneista vieraista oli Venäjän keisarinna Katariina Suuri vuonna 1772.
Aurinko lähes häikäisee silmiä hetken, kun saavun kosken uoman partaalla olevalle huvimajalle. Valoilmiötä ei kuitenkaan kestä kauan, onhan marraskuu.
Reitti ohittaa Imatran kesäteatterin talvehtimassa olevan katsomon ja laskeutuu lähemmäs koskiuoman alajuoksua, missä Vuoksen pinta on matalalla. Vuoksi laskeutuu tähän tasoon nyt viereistä voimalaitoksen kanavauomaa pitkin.
Päättelen, että taidan kävellä nyt Vuoksen muinaisuoman pohjalla, koska polun viereiset kivet näyttävät aivan vesistön pohjakivikolta. Rantaa myötäilevän hiekkatien varrelta löytyy reitin rastipisteitä, mutta vailla opastetauluja. Täällä pitäisi kuljettaa mukana opasvihkosta, joita saa Imatran nettisivujen mukaan lainata mukaan useammastakin paikasta (itselläni tärppäsi vasta kirjastolla). A4-kokoinen vihkonen ei kuitenkaan ole näppärää kävelyseuraa, joten kuljen tekstittämätöntä reittiä.
Mikä ihme on tämä pieni "metallinappi" luonnonkiven kyljessä? Paljon isompia mötiköitä löytyy erityisesti yhden vanhan koivun kyljestä: lukuisia pahkoja.
Reitti ohjaa minut kohti Kuukansaarta ja Honkasaarta, jotka eivät ole olleet enää oikeita saaria pengertien rakentamisen jälkeen. Vuoksen puolella lepää hiljainen mattolaituri, tuonnempana etenee hitaasti yksinäinen kalastaja. Vuoksesta erotetulla Mellonlahdella on kalastus kielletty.
Reittimerkit eivät tässä kohtaa opasta, mutta onneksi otin lähtiessä kameraan kuvan myös lähtöpaikan kartasta ja siitä selviää, että täällä pengertien päässä on syytä tehdä täyskäännös ja palata takaisin päin jatkamaan Mellonlahden luontoreittiä.
Entisen Honkasaaren kohdalla on pieni harjanne ja penkki levähtämistä varten. Poikkean  pengertieltä kävelysiltää pitkin Kuukansaareen, jonka pienellä laavulla voisi tehdä tulet - mikäli polttopuita sattuu olemaan mukana, sillä puuhuoltoa ei paikalla ole. Melko siisti huussi kuitenkin löytyy.  Seuraan ex-saaren polkuja takaisin aidolle mantereelle, missä polku kaartaa vasempaan.
Mellonlahti näyttää uinuvan marraskuista unta. Venerannassa mies kampeaa yksin venettä talvisäilytysasentoon. Käyn tiedustelemassa, kelpaisiko apu, mutta onnistuu kuulemma hyvin ihan itse. Kun olen takaisin polulla, kuulen veneen rojahtavan takaisin alkuasentoonsa. Ei väkisin...
Oikealle jää korkea kuusien muodostama aita harjanteella. Kapuan rinnettä ylös ja kohta jyrkästi puurappusia alas rantaan. Täällä olisi pari merkittyä rastia - mistähän on kyse? Arvaan, että kenties kapean, lähes kuivan puron uoman pienistä ja ahkerasti pulputtavista lähteistä, jotka pitävät pienimuotoista vesimeteliä. Puusilta ylittää puron uoman ja polku tuo minut asvalttitien varteen.

Mellonmäen näköalat houkuttavat, joten ylitän tien Hevosmiehenkadulle, mistä sinisiä maalimerkkejä jälleen löytyy. Pikkutie tuo minut vähitellen mäen huipulle yli 100 metrin korkeuteen, mutta se ei riitä; parhaat näköalat saa kiipeämällä puiseen mäkihyppytorniin.
Etäältä erottuu savu- tai höyrypilviä; rakennuskompleksi piippuineen on Venäjän puolella sijaitseva Svetogorskin tehdas. Tässä tajuan, kuinka lähellä itärajaa nyt seison.
Kun käännän katseeni oikealle, on edessä silmänkantamattomiin loppusyksyistä Venäjän metsää. Mäkihyppytorni huojuu hieman tuulessa ja pitelen kaiteesta huolellisesti kiinni, kun laskeudun tornista alas. Joskus Mellonmäellä vielä lasketeltiin, nyt paikka vaikuttaa hylätyltä. Mellonmäen päällä luontolenkin päätepisteessä oleva laavukin on kärsinyt vaurioita aikojen saatossa. Laskeudun metsäpolkuja pitkin alas ja päättelen pääseväni autotien vartta helposti takaisin Kruununpuistoon.
Olen jo aika lähellä Valtionhotellia, kun huomaan kävelytien oikealla puolella heinikossa, takiaispuskan vieressä vanhan kivipylvään.
Astun lähemmäs ja paljastuu, että kyseessä on Ruokolahden ja Joutsenon vanha rajapyykki. Kiva, että tätä osaa Imatran historiasta ei ole hävitetty. Imatran taustalla on pääosin itärajan taaksen jäänyt Jääsken kunta, jonka rahoilla perustettu Imatran kauppala syntyi naapurikuntien maista 1948 ja siitä tuli kaupunki vasta 1971. Kun ajattelen matkailusuosiosta pitkään nauttinutta Imatrankoskea, olisin luullut Imatran olevan kaupunkina paljon vanhempikin.

Marraskuussa, kun luonto viettää tietynlaista hiljaiseloa, Mellonlahden luontolenkki tuntuu ehkä enemmän rakennetun luonnon lenkiltä, mutta mukava kävelyreitti joka tapauksessa.

Kommentit

Suositut tekstit