Laitan repun selkään metsäautotien laidassa Töysänperällä, Petäjäveden ja Multian rajamaastossa.
Karhunahdas, sanoo tien varteen pystytetty kyltti, mutta sanotaan nyt tuttavallisemmin
Karhunahas. Edessä on pieni kävely metsän halki tälle rotkokanjonille, johon karhujahti on eränkäyntiaikana päättynyt, mesikämmenen kannalta onnettomasti.
Polku johdattaa minut pääosin kuivan kangasmetsän lomitse tänne kallioiden äärelle, missä on itse Karhunahas. Eikä tuossa kallion reunalla kannata turhaan keikkua, pudotus rotkokanjoniin on sen verran jyrkkä...
Rotkon reunalta on opastus 700 metrin kierrokselle alueen ympäri, punaisin maalitäplin merkittyä Karhunpolkua pitkin. Syysmetsän sammalet, jäkälät ja varvut ovat edelleen upea näky tässä havuvoittoisessa metsässä.
Naavatupsujen koosta päätellen täällä on selvästi hyvin puhdas ilma. Mikäs sitä on siemaistessa tässä leppoisassa hiljaisuudessa!
Pieni kierros, sitten polku kääntyy takaisin lähtöpaikan suuntaan ja vastaan tulee asutuksen jäänne. Paikalla oli aikanaan mylly, jonka taukotupana toiminut vaatimaton myllytupa on vielä pystyssä, tosin jo ajan hampaan syömänä.
Pienen harmaantuneen tuvan pärekatto on kokenut kovia, eikä ole välttynyt muutamalta reiältä katossa. Todennäköisesti piippukin on hapertunut puhki, joten tulia kaminaan ei enää kannata tehdä.
Komea koskiputous keskellä metsää yllättää iloisesti! Vesi pärskii vauhdilla kivien lomitse alas ja eteenpäin puiden siimeksessä. Polku nousee putouksen vieritse ylemmäs ja ylitän virtaavan veden riukuja pitkin. Koskiputouksen luona on Petäjäveden ja Multian raja.
Kun vesi on virrannut putouksesta eteenpäin mutkan taakse, odottaa yllättävä näky: vaahtomatto on jotakuinkin puuroutunut paikalleen suvantoon. Mistä tämä johtuu? Virta kuitenkin siilautuu puuropisteen jälkeen kirkkaan näköiseksi ja jatkaa tästä matkaansa Karhunahtaan rotkokanjoniin.
Kanjonin toiselta puolelta näkee vastarannan kallion, jonka laavulta tämä kiertopolku alkoi. Juuri kun olen saapumassa täydestä hiljaisuudesta takaisin laavulle, alkaa kuulua ihmisääniä. Iso seurue on juuri saapunut taukopaikalle. Osa lapsikatraasta lähtee heti tutkimaan Karhunpolkua, pari aikuista jää virittelemään tulia, huomattuaan tuoda parkkipaikan pienestä puuvarastosta poltettavaa mukanaan.
Paikan kirves on äskettäin ikävästi kadonnut, todennäköisesti veteen rotkon pohjalle, mutta kätevä tulentekijä saa kalikan halkaistua puukollakin (viheliäistä on tuo yhteisten paikkojen ja varusteiden tuhoaminen tai hävittäminen!). Tuli syttyy ja pääsen siivellä nauttimaan liekkien loimotuksesta, kun nautin omia retkieväitäni. Kerrassaan hieno Karhunahas, kiitokset Töysänperän kylätoimikunnalle!
Kommentit
Lähetä kommentti