Imatra: Muinaisuoman luontopolku

Ei uskoisi, että olen nyt Suomen ensimmäisellä luonnonsuojelualueella, jonka vahvisti peräti Venäjän tsaari Nikolai I - ympäristönsuojelija siis. Olen Imatrankoskella kahdella tapaa: Imatran keskustaksi nimetyssä kaupunginosassa sekä sähköntuotantoon padotun Vuoksen uoman äärellä. Imatran kuuluisinta koskea ympäröivä Kruununpuisto perustettiin luonnonsuojelualueeksi jo vuonna 1842, jotta tämän Suomen vanhimman matkailunähtävyyden ympäristö pysyisi turvassa. Koski itse koki kuitenkin myöhemmin muodonmuutoksen. Muinaisuoman polku kulkee Voimalaitoksen niemellä (kuvassa vasemmalla), joka oli sekin joskus Vuoksen pohjaa.

Muinaisuoman luontopolku on merkitty maastoon sinisin käpy- ja maalimerkein ja se alkaa voimalaitokselle virtaavan kanavan puolelta. Alkuperäistä luonnonuomaa saa ihastella veden täyttämänä vain koskinäytöksissä. Alkuun voimalaitoksen vieritse kulkevalla reitillä kerrotaan rastitauluissakin voimalasta, kunnes pääosaan nousee alueen vapaa luonto.

Polku kohoaa kuusten leveiden juurakoiden peittämänä harjanteelle ja suuntaa sitten Voimalaitoksen niemen kärkeen. Tähän aikaan vuodesta on vaikea arvata, minkä verran kuusikossa kasvaa käenkaalia.

Niemen päästä, jossa voimalalta laskeva alakanava ja luonnonuoma risteävät, häämöttää aiemmin ohittamani voimala. Tämä Vuoksen uoma on oikeasti kaivettu kanava.

Polku kulkee kuivassa kangasmaastossa leppeästi Vuoksen rantaa pitkin kohti vanhaa luonnonuomaa. En yhtään ihmettele, että koiranulkoiluttajat näyttävät viihtyvän täällä. Vesillä soutelee yksinäinen kalastaja.

Imatrankosken kuivan luonnonuoman puolella on Vuoksi matalaa kivikkoa. Kun polku nousee puiden katveesta ylemmäs, saavun oudon tasaiselle hiekkakankaalle, jolla kasvillisuus on melko niukkaa. Selviää, että allani on läjityskenttä, johon koottiin voimalaitoksen kanavan ruoppauksesta tullutta maa-ainesta. Jos tämäkin on ollut luonnonsuojelualuetta 1980-luvulla, on ollut aikamoinen päätös peittää läjityksellä luonnontilainen niemi. Saa nähdä, millaiseksi alue muuttuu, kun luonto tekee työtään.

Rannasta erottuu punaisista kivistä koottu spiraali, tuntemattoman tekijän ympäristötaideteos.

Laskeudun jälleen alemmas, uomaan, johon voimalan yläpuolinen ylisyöksykanava laskee - tapauksessa, jolloin vesi tulvisi yläkanavan reunavallin yli. Kosteikon ylittävien pitkospuiden töröttää komea ryhmä syysauringossa kuivattelevia osmankäämejä.

Kuusten suojista paljastuu vehreää kasvustoa. Kallioilla kasvaa saniaista, sirolehtistä kallioimarretta. Sitten alkaa ilmestyä tutkittavaa itse kallioissa: koska vesi on tehnyt täällä töitään pyörittelemällä kiviä pyörteissä, on kallioihin hioutunut hiidenkirnuja silloin, kun Vuoksi vielä virtasi vapaana ja vuolaana.

Hiidenkirnuja tulee vastaan polun varrella useammassakin paikassa; isoimpia niistä on huomioitu muistolaatalla.

Polku saapuu Imatrankosken noin 5000 vuotta sitten syntyneelle luonnonuomalle, jonka vastarannalta Imatran Valtionhotelli erottuu uljaana. Edes valokuvia ottamaan ei kannata mennä kaiteen toiselle puolelle, siitä on sen verran ilkeä pudotus uoman lohkareiselle pohjalle.

Ikikuusikon vieressä, muutaman metrin ylempänä kulkee Imatrankoskentie. Luontopolku alittaa sen nokkelasti entistä tukinuittoränniä pitkin ja saavun Patopuistoon.

Imatran impi (Taisto Martiskainen, 1972) lojuu siellä hieman orpona kylpyaltaassaan, joka on jo tyhjennetty talveksi...