Aisakelloin helkkää
Ensin päkiöiden rakot laastereiden suojaan, sitten lähdin kauniiseen talvipäivään ja Tuomiojärveä kiertämään. Yritän nyt tehdä järvikierroksia, näitä pidempiä lenkkejä, kun yhtään siltä tuntuu.
Palokankeskuksen ja vanhan Saarijärventien länsipuolella on maisema viime viikkoina muuttunut rajusti. En vähään aikaan liikkunut siellä päin ja harmittaa, kun en tullut kuvanneeksi maisemia, kun ne vielä olivat vanhassa asussaan. Nyt tuon hauskasti Sekametsäksi nimetyn pikku tienpätkän pohjoispuoli on myllerretty, kaivettu, louhittu tai tasoitettu rakennustyömaaksi, jota uhmakkaasti vartioivat lukuisat voimakkaan näköiset kuorma-autot ja kaivinkoneet. Ikään kuin ne hädin tuskin malttaisivat olla tekemättä pyhänä töitä, vaikka niin paljon mukavaa kivenmursketta olisi siirrettävänä.
Huomautus menneisyydestä - paikka on siis Hakatalojen kupeessa ollutta, jo ammoin nykyisen Kodin Ykkösen tieltä purettua Keski-Palokan postia (40220) vastapäätä.
Paikalla oli vielä talvella mm. pari vihertävää kaksikerroksista kivitaloa (omakotitaloja) 1900-luvun alkupuoliskolta. Talojen suojana oli täysikasvuisten kuusten muodostama aita. Mutta talot eivät joko olleet tarpeeksi hienoja säilytettäviksi ja kunnostettaviksi tai sitten kaavoitetun maan arvo oli liian houkutteleva. Sääli.
Vanhoja, kauniita taloja ei tällä seudulla ole todellakaan liikaa, joten harmittaa aina, kun näkee niitä pistetyn matalaksi. Eikö niitä voi todellakaan myydä kodeiksi ja kunnostettaviksi, vaikka sitten uusien hökötysten keskelle muistuttamaan toisenlaisista ajoista?
Viime tapaninpäivänä olin alkuillasta kävelyllä samalla reitillä ja tulin Sekametsän viereisen niityn kohdalle. Hämärissä heristin korviani: aisakellot helkkäsivät. Katsoin lumiselle niitylle ja näin hangella uraa kepeästi kirmaavan hevosen, joka veti rekeä. Pysähdyin katsomaan ja kuuntelemaan yksinäistä tapaninajelua. Siirryin ajassa kauas taaksepäin, suljin pois ajan ja paikan, kilometrin päässä humisevan nelikaistaisen nelostien. Sen muiston on nyt riitettävä lopuksi elämäkseni.
Palokankeskuksen ja vanhan Saarijärventien länsipuolella on maisema viime viikkoina muuttunut rajusti. En vähään aikaan liikkunut siellä päin ja harmittaa, kun en tullut kuvanneeksi maisemia, kun ne vielä olivat vanhassa asussaan. Nyt tuon hauskasti Sekametsäksi nimetyn pikku tienpätkän pohjoispuoli on myllerretty, kaivettu, louhittu tai tasoitettu rakennustyömaaksi, jota uhmakkaasti vartioivat lukuisat voimakkaan näköiset kuorma-autot ja kaivinkoneet. Ikään kuin ne hädin tuskin malttaisivat olla tekemättä pyhänä töitä, vaikka niin paljon mukavaa kivenmursketta olisi siirrettävänä.
Huomautus menneisyydestä - paikka on siis Hakatalojen kupeessa ollutta, jo ammoin nykyisen Kodin Ykkösen tieltä purettua Keski-Palokan postia (40220) vastapäätä.
Paikalla oli vielä talvella mm. pari vihertävää kaksikerroksista kivitaloa (omakotitaloja) 1900-luvun alkupuoliskolta. Talojen suojana oli täysikasvuisten kuusten muodostama aita. Mutta talot eivät joko olleet tarpeeksi hienoja säilytettäviksi ja kunnostettaviksi tai sitten kaavoitetun maan arvo oli liian houkutteleva. Sääli.
Vanhoja, kauniita taloja ei tällä seudulla ole todellakaan liikaa, joten harmittaa aina, kun näkee niitä pistetyn matalaksi. Eikö niitä voi todellakaan myydä kodeiksi ja kunnostettaviksi, vaikka sitten uusien hökötysten keskelle muistuttamaan toisenlaisista ajoista?
Viime tapaninpäivänä olin alkuillasta kävelyllä samalla reitillä ja tulin Sekametsän viereisen niityn kohdalle. Hämärissä heristin korviani: aisakellot helkkäsivät. Katsoin lumiselle niitylle ja näin hangella uraa kepeästi kirmaavan hevosen, joka veti rekeä. Pysähdyin katsomaan ja kuuntelemaan yksinäistä tapaninajelua. Siirryin ajassa kauas taaksepäin, suljin pois ajan ja paikan, kilometrin päässä humisevan nelikaistaisen nelostien. Sen muiston on nyt riitettävä lopuksi elämäkseni.
Kommentit
Lähetä kommentti