South West Coast Path 22: Portreath - St Ives

Aamiaisella minulta kysyttiin taas se tuttu kysymys: mihin asti aiot tänään kävellä? Hayleen. Tämä seuraava suunnittelemani etappi oli 20 kilometrin päässä Portreathista, eli juuri passeli South West Coast-polun päivämatka rinkkaselälle. Nappaisin sitten bussin tai junan Haylestä St. Ivesiin ja palaisin seuraavana aamuna ilman rinkkaa käppäilemään väliin jääneen pätkän umpeen, eli tuollaiset 8-9 kilometriä. Se tarkoittaisi lähes lepopäivää seuraavana päivänä!

Portreathin aamu oli hieman haikea; bed & breakfast-paikan emäntä Gillian oli pitänyt minusta todella hyvää huolta ja superherkullinen aamupuuro marjoineen lupasi puhtia päivään. Rupattelutuokio sekä emännän että toisten vieraiden kanssa venyi lähtiessä niin, että mietin pääsenkö liikkeelle ollenkaan. Mutta sitten laitoin vauhtia töppösiin ja suuntasin kohti päivän ensimmäistä ylämäkeä, Western Hilliä.

Ah, Carvannel Downs... Täytyy aina muistaa ylämäen positiivinen puoli: mäen päälle kavuttua voi nähdä mahtavia maisemia ja parhaimmillaan saa kävellä pitkänkin matkaa kalliorinteiden päällä, laidunten tai niittyjen halki tai niiden vieritse, pälyillä laiduneläimiä. On tilaa hengittää raikasta meri-ilmaa, mahdollisuus saada vähän väriä pintaan (aurinkorasvaa unohtamatta!), eikä ole huolta siitä, että kompastuisi juurakoihin tai kiviin.

Edessä näytti olevan lupaavan paljon kallionlakea. Eikä metsikön metsikköä tiedossa, vain tätä valtavaa avaruutta, aaltojen roisketta kallioihin, kiviin ja hiekkarannoille, matalaa ja vielä ruskeaa kanervikkoa, pensaita jotka nekin olivat vielä kevääseen heräämisen vaiheessa. Vastaranta jossain hyvin kaukana, niin kaukana ettei mitään väliä.

Paitsi että edessä oli tiukka, puureunusrappusilla höystetty alamäki ja vastapäisessä rinteessä riemullinen reenausretki rappusreitillä. Ylös. Monellakohan puuskutustauolla tuonkin selvittäisi? Ja auta armias, eikös sielläkin pitänyt tulla vastaan yksi reipas polkujuoksija. Astuin suosiolla sivuun. Ylämäkivinkki: aina kun ylös kavutessa on vastaantulijoita, kannattaa jo hyvissä ajoin astua sivuun polulta, jotta vastaantulijat voivat ohittaa sinut. Jos he ennättävät tehdä tilaa sinulle, voit pahimmassa tapauksessa joutua luopumaan hikipisaratauosta ja könyämään hymyillen ylös ja vielä kiittämään siitä, että sait joustavasti ohittaa! Ei niin! Ylämäkeen kipuajan on aina käytettävä hyväkseen tilaisuus taukoon. 

Vaan kyllä siitäkin mäestä tuli selvittyä. Hiljaa hyvä tulee, ja hörppy vesipullosta helpottaa oloa, kun on pahimmat hiet ensin pyyhitty otsalta ja niskasta.

Koska maisemankatselupenkin lähelle osui kerrankin tasainen aidantolppa, viritin itselaukaisimen ja säntäsin piip-piip-sekuntien rallattaessa penkille odottamaan kameran räpsäystä. Kiitos kuvankäsittelyohjelman, ei horisonttikaan ole enää pahasti vinossa... Puuskupuh-keppini pääsi samalla elämänsä ensimmäiseen valokuvaan.

Iso osa päivän taipaleesta oli kuitenkin siellä yläilmoissa tassuttelua, enkä hetkeksikään voinut lakata ihastelemasta jylhiä maisemia. Ah, saan nauttia tällaisesta vielä ainakin tuohon niemenkärkeen asti! Ja ehkä pidemmällekin, eiköhän noita jyrkänteitä vielä riitä pitkään...

South West Coast Pathin reitti kulki vähän matkaa myös aivan tien vieressä North Cliffs-kallioiden tykönä. Monta autokuntaa oli parkissa näköalapaikkojen läheisyydessä ja merelle tuijottelijoita riitti. Hell's Mouth- nimistä erittäin jyrkän kalliopudotuksen poukamaa kävi pällistelemässä aika lailla väkeä, mutta en nähnyt siinä itse mitään sen erityisen ihmeellistä muihin hienoihin kalliojyrkänteisiin verrattuna. Tien toisella puolella olisi ollut teekuppila, mutta päätin sinnitellä vielä jonkin matkaa ja popsin omista eväistäni välipalahedelmän.

Lehmät loikoilivat laiskoina aurinkoisella, viheriällä laitumellaan. Hohhoijaa, ei tässä viitsi mihinkään käpsytellä, me vaan täällä köllötellään ja popsitaan välillä ruohoa, kun tulee nälkä. Ai että olet kävelemässä tuonne Hayleen? Ei me vaan viitsittäisi. Joo, kierrä vaan ne Navax Point ja  Godrevy Point ihan rauhassa.

Olin koko reissun ajan tähyillyt mereltä yhtä asiaa: hylkeitä. Iloni olikin suuri, kun pysähdyin Navax Pointin luona jyrkänneaidan ääreen katsomaan alas. Ihan kuin lähelläni seisova porukka olisi havainnut jotain alhaalta. Huomasin aidassa kyltin jossa pyydettiin olemaan hiljaa, etteivät hylkeet säikähdä. Ihan pysyvä kyltti... Ai siinä on niitä melkein aina?! Vähän aikaa rantakiviä tuijoteltuani hoksasin viimein, että nuo pyöreämpilinjaiset pötkylät eivät olleetkaan kiviä vaan hylkeitä! Jii-haa! Viimeinkin!

South West Coast Path kiersi tyylilleen uskollisesti kauimmaista mahdollista reittiä Godrevy Pointin, jonka edustalla yksinäinen valkoinen majakka törötti ikiomalla saarellaan. Juuri tämä majakka antoi tiettävästi Virginia Woolfille innoituksen hänen tajunnanvirtaromaaniinsa Majakka ( To the Lighthouse).

Alueella oli houkuttimena majakan, hylkeiden ja valtavan hiekkarannan ohella myös erittäin mukava kahvila, jonka kohdalla hidastin luonnollisesti askeleitani. Suorastaan pysähdyin. Teetauon aika.

Godrevy Caféssa oli vaikea valita, mitä ottaisin lounaaksi (naapuripöytiin kannettiin muun muassa mahtavia salaattilautasia), mutta jonottaessani vuoroani sorruin jälleen herkkuun. Teetä ja vadelmamuffinsi tällä kertaa… Jännä juttu, miten makeillakin herkuilla jaksaa!

Herkkuhetkeni jälkeen kävely jatkui dyynimaisemissa rannan yläpuolella, kun olin ohittanut lintuja vilisevän kosteikon. Vaihtoehtona olisi ollut kävellä pitkän pitkää hiekkarantaa pitkin, mutta päätin olla uskollinen SWCP-polun reitille ja seurata harmaita kivipaasia, jotka töröttivät dyynikumpareilla opasteina. Pääosin onnistuinkin niitä seuraamaan, vaikka muitakin polkuja risteili dyyneillä vaikka kuinka.

Hieman hätkähdin, kun näin edessäni polulla jotain tummaa ja kapeaa. Keppi? Ei! Se liikkuu! Käärme! Kyy! Kiemurtelija oikaisi onneksi itsensä ja luikerteli pois polulta. En todellakaan ole mikään käärmefani. Sen jälkeen katsoinkin auringossa lämmennyttä hiekkaa tarkemmin, mutta käärmeen kavereita ei tullut vastaan. Varoitin kuitenkin seuraavana vastaan tullutta lapsiperhettä (pienin käveli paljain jaloin) näkemästäni.

Dyynitaival näytti olevan loppusuoralla, kun edessä oli jonkinlaista loma-asutusta, joka piti kiertää (mutta harha-askeleen tähden koukkasinkin vahingossa muutaman lomatönön lomitse).  Pian hukkasin jälleen hetkeksi opasteet ja päädyin taivaltamaan osan matkasta hiekkarantaa pitkin ennen Haylen satama-aluetta, missä yhytin jälleen reittimerkit. Niitä ei taida olla koskaan liikaa.

Reitti käväisi Haylen kaupungin laidalla, ylitti joen ja kiersi sitten uuden, loppuiltapäivän valossa suorastaan maalauksellisen kauniin kosteikkoalueen teitä pitkin, kunnes kääntyi vastarannan puolella kohti St Ivesia.

Siinä kohtaa olin jälleen tauon tarpeessa ja poikkesin viereiseen pubiin teekannulliselle. Tee lämmitti tuulessa jäähtyneitä sormiakin sen verran, että sain nerokkaan ajatuksen: jospa en menisikään loppumatkaa St. Ivesiin junalla (kuten olin aikonut), vaan kävelisin saman tien perille asti. Sitten ei tarvitsisi tulla aamulla junalla takaisin jatkamaan matkaa. Eiköhän sitä vielä yhden pienen iltakävelyn voi huitaista? Mitä sitä matkaa nyt on? Viitassa luki 4 mailia. Aina sitä sen verran jaksaa.

Niin kiskaisin rinkan takaisin selkään, kävelin viehättäviä pikkuteitä ja kujia pitkin ohi parin juna-aseman (eikä mieli muuttunut vieläkään) ja askel askeleelta yösija läheni. Tosin... Kun katsoin kelloa, tajusin että olisin perillä aikaisintaan puoli kahdeksalta. Tai ehkä sittenkin vasta kahdeksalta. Oli kuitenkin valoisaa.

Unyn kirkon luona yhytin myös pyhiinvaellusreitti St Michael’s Wayn, joka kulkee St Ivesista Michael’s Mountille Marazioniin (12,5 mailia) ja on osa Pyhän Jaakon pyhiinvaellusreitistöä. Mielenkiintoista! Ehkä sitten joskus...

SWCP-polku ohitti golfkentän, seurasi radanvartta ja laskeutui vielä meren rantarinteelle, valkoisten kukkasten reunustamana. Ja tulihan siinä käveltyä myös ihanan sinikellolehdon läpi. Aallot pärskivät alapuolellani - nousuvesi oli peittänyt valtavat hiekkarannat - ja oli aivan upea keli, vaikka tuuli tuntuikin iholla jo viileältä. Ohitseni ehti viilettää Haylen ja St Ivesin välillä ainakin kaksi junaa.

Kellon viisarit lähenivät hyvinkin kahdeksaa, kun olin viimein hostelissa, josta olin varannut majoituksen. Selvisinpäs! Tämä oli kilometreiltään reissun päivistä toistaiseksi pisin, 29 kilometriä, enkä ollut edes puolikuollut, vain väsynyt. Ja iltaruuan tarpeessa. Pitkä kävelyrupeama tarkoitti toisaalta myös sitä, että seuraavasta päivästä tuli lepopäivä!

Kävelypäivä 23: Sennen Cove - Lamorna