South West Coast Path 25: Porthleven - The Lizard

Saavuin Porthleveniin mukavasti bussilla Penzancesta, mutta nyt rinkka seurasi mukana. Kaikkine iloisine kiloineen (joiden määrää en onneksi tiedä enkä haluakaan tietää). Englannin eteläisimpään kolkkaan Lizardiin oli matkaa reilut 22 kilometriä, eikä mitään ylirankkaa ollut tiedossa, mistä olin kiitollinen. Rinkan nostaminen selkään parin löysän kävelypäivän sekä  lepopäivän jälkeen ei nimittäin täysin riemastuttanut… Mutta minähän en käytä laukunkuljetuspalvelua. Ainakaan vielä.

Porthleven on pieni ja viehättävä, mutta lähdin mieluummin heti kävelemään. Ensimmäinen ylämäen vastaantulija kysäisi, minne asti olin matkalla ja kun kerroin että Lizardiin, hän kertoi olevansa siellä töissä rannikkovartiostossa. Hyvää, vaikkakin tuulista säätä oli kuulemma luvassa.

Kartalla rantaviiva oli poikkeuksellisen suoraviivainen ja sisälsi todella pitkän hiekkarannan. Hiekkaa kyllä todella riitti. Olin aluksi noussut Porthlevenin kaduilta Highburrow’n päälle...

...josta oli mukava katsella ja kuunnella rantaan vyöryviä aaltoja. Mikä voima onkaan vesimassoissa!

Ison hiekkasärkän kohdalla polku laskeutui alas. Hiekkasärkkä oli muotoutunut paikalle jo vuonna 1301, niin että sen takana hieman kauempana sisämaan puolella oleva Helston menetti yhteyden satamasta merelle; niinpä makea vesi pysyi Loessa (kuvassa oikealla). Loe on Cornwallin suurin luonnon makean veden allas.

Kävelin hiekan poikki varovasti, sillä onnistun yleensä potkimaan hiekkaa kengän varresta sisään, jos en pidä säärystimiä tai lahkeita kenkien päällä. Tietenkin kenkiin sinkoili hiekkaa, jota löytyi vielä illalla kengistä ja tarrautuneena sukkiin.

Hiekkasärkän jälkeen polku nousi jälleen ylemmäs ja kohtasin valkoisen muistomerkin. Risti oli pystytetty niiden noin sadan ihmisen muistole, jotka hukkuivat ja haudattiin niityille vuoden 1807 myrskyn aikana sattuneessa HMS Ansonin haaksirikossa.

Winnianton Farmin kohdalla olin toiveikas, kun näin jäätelömainoksen, mutta tilan kahvila ei ollutkaan vielä avoinna. Lampsuttelin golfkentän vieritse eteenpäin St. Winwaloen vanhan kirkon kautta, jonka lisäkuvauksena oli The Church of the Storms. Siellä oli varmasti vietetty monta surullista hetkeä haaksirikkoutuneiden tai muutoin myrskyävän meren uhreiksi joutuneille. 

Kun matka eteni, ajattelin että joo joo, hienoja maisemia, mutta mistä saa teetä ja välipalaa? Hiukoo!

Vaikuttavan näköinen iso rakennus törötti vastapäisellä kalliolla. Varmasti hotelli! Onkohan se ollut jossain elokuvassa? Niin kuvauksellisen näköinen! Hmm, teetä? Voisiko sinne mennä nuhjuisissa retkeilykamppeissa?

Pelastuin yrittämiseltä, sillä Polurrian Coven lahdenpohjukassa juuri ennen tätä komeaa tönöä oli rento rantakahvila, jonka ulkopöytään parkkeerasin nopeasti. Teetä ja paahdettu teeleipä, kiitos! Taas kevytlounas...

Teehetken jälkeen voimat olivat palautuneet ja jatkoin polkua pitkin sille jo kauempaa näkemälleni hotellille. Hotellin viereisellä pihalla oli jotain kojuja ja syömistä. Menin jo lähemmäs katsomaan, voisiko sieltä ostaa retkievästä, mutta käännyin heti kun huomasin lapun, jossa mainittiin film catering. Hotellilla oltiin siis kuvaamassa. Kun kiersin hotellirakennuksen, huomasinkin että siellä olivat ulkokuvaukset menossa. Valitettavasti näkyvyys kuvauspaikkaan oli polulta niin huono, että en pystynyt arvaamaan, mistä oli kyse.

Yhtäkkiä olin radiohistorian ytimessä. Sata jaardia tästä muistomerkistä koilliseen oli  vuosina 1900-1933 Poldhun langaton lähetysasema, josta lähetettiin ihka ensimmäiset langattomat signaalit Atlantin yli St. Johnsiin, Newfoundlandiin, 12.12.1901. Viestissä morsetettiin S-kirjainta. Siellä toisessa päässä viestiä vastaanotti Giuglielmo Marconi brittikumppaneineen.  Että muun muassa sellaista historiaa täällä on tehty - ja lopulta radiosta, televisiosta ja muusta langattomasta teknologiasta tuli meille itsestään selvää arkipäivää.

Siirryin langattomasta historiasta konkreettiseen tähän päivään. Polun meren puolella oli Carrag Luz eli Love Rock, jonka Dorothy Owen oli lahjoittanut National Trustille. Ilmeisesti siis maa-alueen, jolla kallio seisoi. Viittasikohan kyltti tuohon haljenneen näköiseen osaan kalliosta? Vai liittyikö Love Rockiin jokin tarina? Siitä ei ollut paikalla tietoa.

Vähän matkan päässä rantakallioista oli yksinäinen saari, Mullion Island, jolla piti oleman paljon erilaisia lintuja. Varmaankin, mutta kiikaria ei ollut matkassa. Saaren erikoisuus oli se, että se on laavakiveä, toisin kuin muut kalliot tässä rannan puolella.

Olin seurannut koko päivän taivasta, sillä oli mahdollista, että sieltä ropsahtaisi enemmän tai vähemmän vettä alas. Viimein näytti siltä, että sadepilvi saavuttaisi rannan. Mietin hetken, vaihdanko kevyet housuni vedenpitäviin, mutta sadepilven takana paistoi jo aurinko, joten annoin olla.  Oikein tuli tuumittua, sillä meni vain vajaa vartti, kun merifööni oli kuivannut kangashousuni.

Jonkin ajan päästä läheni uusi sadealue. Aijai, eipä pilkottanut enää aurinko heti niiden pilvien takana! Pakko kai sitä on vaihtaa enemmän vettäpitävää päälle... Vaan ei olisi välttämättä tarvinnut, sillä ei tämäkään sadekuuro kestänyt kuin hetken aikaa ja aurinko palasi pian kirkastamaan maiseman.

Kun tähystin rantaviivaa eteenpäin ja nappasin kartan esille, riemastuin: hei, sehän on jo The Lizard! Mahtavaa! Eihän tuonne ole enää pitkä matka ollenkaan. Englannin eteläkärki, täältä tullaan!

The Lizardissa oli huippufiilis. Olin päässyt tänne asti! Kävellyt sekä Englannin mantereen läntisimpään (Land's End) että eteläisimpään kärkeen samalla reissulla. Viis tuulesta, muutamista sadepisaroista ja rinkan painosta selässä!

Olin lisäksi erityisen iloinen siitä, että The Lizardin retkeilymaja (entinen hotelli) oli onneksi aivan South West Coast Path-reitin vieressä ja rakennuksen pihaan johti opastus suoraan polulta, eikä tarvinnut käpsytellä mihinkään kauemmas. Paitsi tietysti syömään iltapalaa viereiseen Lizardin kylään. Nostin iloisen päivän kunniaksi itselleni maljan Cornish Chough-panimon Cadgwith Crabberia. Tästä on hyvä jatkaa matkaa...

Kävelypäivä 26: The Lizard - Coverack