South West Coast Path 30: Portloe - Mevagissey




Olin viettänyt muutaman yön samassa majapaikassa Falmouthissa, joten päivän aluksi oli ensin istuttava parissa eri bussissa, jotta pääsin jatkamaan South West Coast Pathia Portloesta eteenpäin kohti Mevagissey’ä. Talsimista oli edessä noin 20 km, ihan sopivasti.



Aluksi piti kavuta Portloen jyrkkää rinnettä ylös bussipysäkiltä ja mietin jo muutaman minuutin kuluttua, pitäisikö ottaa päällimmäisenä oleva pitkähihainen merino-t-paita pois. Pakkohan se oli, sillä sinitaivaalta porottavan auringon lämpö ennusti selälleni kuumia oltavia. Lyhythihaisessa meiningissä siis tänään. Jostain syystä liikkeellä oli runsaasti minusta kiinnostuneita pikku kärpäsiä, jotka tuppasivat lentelemään ihan liian lähelle. Toivoin tuulenpuuskia tai mitä hyvänsä, että öttiäiset olisivat saaneet luonnollisen häädön sivummalle, mutta ei auttanut; piti vain kävellä ja kestää, kunnes kärpäspätkä oli ohitse.

West Porthollandissa tuli taas vastaan Japanese knotweed-varoituskylttejä. Fallopia japonica on vieraslaji, jota yritetään sinnikkäästi Englannissa hävittää, vähän niin kuin meillä päin jättiputkea.

Kun pistäydyin toiletissa West Porthollandissa, oli siellä seinällä urhean vessanhoitajavapaaehtoisen tiedote, jossa hän kertoi että kunta tai kartano eivät ole enää pariin vuoteen antaneet ropoakaan ylläpitoon ja että kovan kampanjoinnin jälkeen paikalliset onnistuivat estämään yleisen käymälän täydellisen sulkemisen. Tämä vapaaehtoinen huolehtii toiletin siisteydestä 12 kk vuodessa! Jätin ilomielin lantin keruulootaan. Kiitollisena käyttäjänä. Tämän patikkareitin varressa pärjää aika hyvin ilman puskavessaa, koska kyliä tai parkkipaikkoja, joiden yhteydestä wc monesti löytyy, on melko hyvin välein käytettävissä ja yleensä vieläpä ilmaiseksi.


Teehammasta kolotti jo kovin, joten oli myös päivän ensimmäisen kahvilapysähtymisen aika. West Porthollandin pikkuruiseen Pebble-kahvilaan oli kiva istahtaa alas ja huilata hetki ilman rinkkaa. Enpä ollutkaan sitä kantanut moneen päivään, sillä väliin mahtui pari rimpularepun kanssa tehtyä kävelypäivää ja peräti kaksi kokonaista lepopäivää. Luksusta!


Teetuokion jälkeen etenin East Porthollandin kautta jälleen ylämäkeen pellon laitaa ja kohtalaisen matkan jälkeen laskeuduin hiekkarannan reunustamaan Porthluney Coveen. Ohhoh mikä jättirakennus oli metsän laidassa! Ja oma ankkalammikko sen vieressä, suuret nurmikkoalueet, sisäänkäynti porttirakennuksineen…

Linnan lähimaastossa Porthluney Covessa oli myös niin kivan näköinen rantakahvila, että tokihan tauko oli jälleen paikallaan!  Jos vaikka mehua ja jäätelöä tällä kertaa. Samalla pystyi katselemaan linnamaisemia ja painamaan päähän uuden nimen eli John Nashin, joka oli suunnitellut sen näkökentässäni olevan aikamoisen komean pytingin, Caerhays Castlen. Nashin käsialaa on myös esimerkiksi Buckinhgham-palatsi. Linnaan olisi päässyt vierailullekin (8 puntaa), mutta jo kellonajasta johtuen jätin sen tekemättä, olinhan päässyt kävelemään vasta yhdentoista paikkeilla ja vauhtiani saattoi kutsua ylämäkipainotteisen alkumatkan aikana lähinnä mateluksi.



SWCP-reitin tammenterhomerkinnät huononivat entisestään. Reittiviittoja toki oli ollut näkyvissä, mutta ne tarkempaa tietoa antavat eli tammenterholätkät nuolineen olivat ikävän harvassa. Jouduin useammankin kerran kaivamaan rinkasta karttaoppaan esille ja varmistamaan, mitä kohti reitti niityn laidassa lähti jatkumaan. Onnistuin kuitenkin pysyttelemään reitillä.

Lambsowden Covessa ajattelin, että maisemat komistuivat edelleen. Pakkohan niiden olikin, sillä ylämäkiä oli vähintään omiksi tarpeiksi. Kun olin laskeutunut, noussut ja laskeutunut upealta sinikellojen valtaamalta reittipätkältä, käännyin katsomaan takaisin päin ylämäkeen. Olin itse raahustanut jyrkän ylämäen kautta, mutta olikohan tuo meren puoleinen alempi polku sittenkin se oikea? Grrr. No eipä ainakaan tullut fuskattua, jos niin oli.

Houkuttelevia kalliopoukamia riitti. Näinköhän yksikään niistä on tyhjänä kesälomakauden ollessa kiihkeimmillään? Yksi vanhempi mies naureskeli minulle taannoin jutellessamme, että monikaan rannalla aurinkoa ottava ei tajua, että kallioiden päällä kulkevalta polulta näkee kaiken. Myös mahdolliset nakuna aurinkoa ottavat, jotka luulevat että kun on pistänyt tuulensuojan viereeensä, on täysin katseilta piilossa.




Polku lähti jälleen kapuamaan ylös pitkää ja jyrkkää rinnettä, kohti vaikuttavaa Dodman Pointia. Niemenkärkeen nousu ei mennyt vain yhden pysähdyksen taktiikalla; oli pakko hengähtää merimaisemia tarkkaillen muutamankin kerran. Ylämäessä olevalla maisemapenkillä istunut nainen huikkasi (nähtyään minun pysähtyneen), että haluaisinko tulla penkille lepäämään hetkeksi? Kuivasin jälleen otsani ja huudahdin takaisin, että olin päättänyt syödä voileipäni vasta päästyäni Dodmanin laelle. Enää vähän matkaa... Hei, tuollahan on The Lizard!


Useita hikipisaroita myöhemmin oli kookas, 1896 pystytetty kiviristi viimein edessäni ja nakkasin rinkan nurmelle. Vesipullo! Eväsleipä! Suklaata! Samassa Dodman Pointille saapui vanhempi pariskunta, joka istahti alas lepäämään ja kaivoi sitten kameran esille. Kun he näkivät minun ottavan kuvia, mies tarjoutui ottamaan minusta valokuvan kamerallani. Heh, vastavaloon...


Käväisin myös muutaman askeleen polulta sivussa, kun huomasin pikku Watch House -rakennuksen puskien takana. Pensaiden kätkössä oli 1700-luvun lopusta peräisin oleva rannikkovartijan tähystystupa. Enää sieltä ei olisi nähnyt tähystää ilman periskooppia, puskat olivat kasvaneet niin korkeiksi. Vaan lähdetäänpä polulle, niin jopas näkee! Jopa paljaalla silmällä!

Polun varressa alkoi lammaslaidunten sarja; määkijöitä oli vähän kaikkialla ja niiden papanoita vielä laajemmalla alueella. Yritin vältellä tuoreimpia tuotoksia. Toisaalta oli ihanaa olla viimein reittiosuudella, jossa sai kävellä kallioiden päällä, eikä hetkeen tarvinnut poukkoilla ylös-alas. Käännyttyäni kävelemään eri ilmansuuntaan tuntui myös kevyt tuulenvire enemmän vilvoittavalta.

Aurinko lämmitti ihoa kuin grillivastus ja levitin toisen kerran suojavoidetta käsivarsilleni. Rinkan hihnasta roikkuva hikirätti oli töissä koko ajan. Kuinka kukaan pystyy vaeltamaan tätä reittiä keskellä kesää? En minä ainakaan. 


Gorran Havenin kylän lähellä kohtasin kaksi kävelijädaamia ja kysyivät heti, olenko kävelemässä South West Coast Path -reittiä. Hekin olivat siinä puuhassa, mutta aikoivat kävellä koko polun viikonloppukeikoilla. Eli olisivat noin 70-vuotiaita, kun urakka on valmis, he nauroivat. Onko minulla rakkoja jaloissa? Onko muita vaivoja ollut? Millainen päivämatka? Missä olen yöpynyt, telttailenko?

Gorran Haven oli tosi hauskasti rinteessä, paitsi että toki se tarkoitti jälleen pientä ylämäkiurakointia. Ensin Church Streetiä, sitten Cliff Roadia ylös ja lopulta asvaltilta kunnon polkupohjalle eli lampaiden kansoittaman laitumen laitaa eteenpäin.

Karitsaiset kipittivät vauhdilla karkuun, jos arvelivat että saatan ajatellakaan liian lähelle tulemista. Vain muutama urhea määkijä uskalsi pysähtyä paikalleen, kun olin riittävällä etäisyydellä.

Hieman ennen Portmellonia oli edessä viehättävä pieni niemi, Chapel Point, jonka valkoiset rakennukset suorastaan hohtivat; mieleen tuli enemmän Ranska kuin Englanti Colona Beachilla istuskeli pari kävelijää, joiden seuraan liittyi ohikulkiessani isompi porukka. He katselivat tyytyväisen oloisina merta. Minä toivoin, että pääsisin istumaan pian illallispöytään Mevagisseyssä, joka erottui jo edempänä.


Kysäisin Portmellon Covessa pubista varaamani bed & breakfast-paikan sijainnin ja ilokseni kuulin, että se löytyisi seuraavan ylämäen jälkeen… Nousu oli vaivan arvoinen, sillä Honeycombe House oli tosi viehättävä paikka upeine aamiaisterasseineen ja sain yöpyä kirjailija Robert Louis Stevensonin mukaan nimetyssä huoneessa. Stevenson oli armoitettu kävelijä. Naapurihuone Wainwright oli varmasti yhtä mukava…

Matkamittarissa virallisia reittikilometrejä? 582!

Kävelypäivä 31: Mevagissey - Par

Kommentit

Suositut tekstit