Moni lienee kuullut ranskalaisesta Mont St Michel -kylästä Normandiassa. Kylään pääsee jalkaisin laskuveden aikaan, mutta muulloin vain vesiteitse. Cornwallissa on ihan oma Mount St Michael, joka on vastaavanlainen; tämän kylläkin omistaa yksi suku ja saari on käsittääkseni ranskalaista ”serkkuaan” pienempi. Olin aiemmalla reissulla käynyt Mount St Michaelin saarella (laskuveden aikaan ihan kävellen), joten en ollut ajatellut poiketa siellä tällä kertaa. Näin nousuveden aikaan olisi vieläpä pitänyt käyttää venekyytiä sinne päästäkseen.
Saaren historia ulottuu varsin kauas. Se on tunnettu Ictis-nimisenä tinakauppasatamana ilmeisesti jo tuhatluvulla ennen ajanlaskun alkua, kunnes saarelle perustettiin benediktiiniläisluostari. 1100-luvulla saaresta tuli linnoitus (varsin vaikuttava sellainen) ja nykyään siitä huolehtii National Trust.
Kävelin Marazionin viehättävän pikkukaupungin läpi. Kauppapuoteihin ei näin rinkkaselkäisenä, kaiken mukanaan kantavana ole asiaa, eikä näin varhain ollut vielä teekupposen aika. Sitten myöhemmin päivällä! Remontteeraajia oli puuhissa useammassakin talossa; paikkoja laitettiin kuntoon kesää varten.
Sain talsia jonkin matkaa kapean asvalttitien laitaa ennen kuin vastaan tuli odottamani tammenterhon kuvalla varustettu viitta, joka kehotti kääntymään alas vasemmalle ja likemmäs meren rantaa. Edessä oli ihanan vihreä kuja pellon laidassa.
Merenrantaa seuraava polku oli aiemmin kulkenut rannempana, mutta mennyt huonoon kuntoon ja kävelijöitä kehotettiin kulkemaan vain nykyistä polunpohjaa. Hetken verran käväisin myös rantakivikossa, missä varsinaista polkua ei erottunut, vaan sain taiteilla meriveden silottamien isojen kivien päällä, kunnes rappuset johtivat taas kunnon polulle.
Näin alkumatkasta reitti oli mahtavan helppoa ja tasaisehkoa; ei niitä aiemmilla pätkillä hyvin tutuksi käyneitä jyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Kulku oli siksi mukavan kepeää ja mietin, olikohan tämä ihan pysyvä maisemanmuutos.
Laskeuduin loivien kallioiden päältä Perranuthnoeen, jossa parkkipaikan kupeessa pääsee käymään toiletissa sekä vähän alempana myös kahvilassa. Teehammastani ei vieläkään pakottavasti kolottanut, joten päätin sinnitellä vielä jonkin matkaa.
Oli mukavaa vaihtelua kävellä pienempien korkeuserojen maastossa. Erona oli myös se, että polun laidalla oli tosiaan viljelyksiä - muun muassa kukkakaalipeltoa - eikä sitä tavallista lammaslaidunta. Lepopenkkejä oli tavalliseen tapaan siellä sun täällä, mutta niidenkin joukosta löytyi poikkeus: peräti katoksella varustettu, tyylikäs kivinen muistopenkki. Nämä muistopenkit ovat niin mahtava ja kaunis juttu.
When you walk through the waters
I will be with you
You will never sink beneath the waves
Rest for a while and enjoy the peace and beauty of this place
In loving memory of BABS / Barbara Ann Grant 1936-2009
To know her was to love her
Peltojen yläpuolella kökötti perusharmaa Acton Castle, jonkun teollisuuspohatan rakennuttama. Ei edes kunnon kuninkaallista historiaa sillä takana. Näin kävelijän kannalta edessä oli kiinnostavampi erikoisuus: niitetty polku! Ei pelkoa nokkosten pistoista tai lahkeiden kastumisesta märällä kelillä! Toistaiseksi ainoa paikka, missä polun seudun kasvillisuutta oli lyhennetty ihmisvoimin eikä vain laiduntavien (ja ahkerasti kakkivien) eläinten avulla!
Eteneminen pääosin kallioiden laella oli aika leppoisaa, vaikkei reitti ihan helpointa kategoriaa ollutkaan. Moderate-sana on kuitenkin mieleeni. Ei tarvitse ihan kauhea hiki päässä kirmata, vaan nousut ja laskut ovat kohtuullisia. Toinen toistaan kivempi poukama houkutti alhaalla ja jotenkin tulivat Enid Blytonin Viisikko-romaanit mieleen. Itse olisin kyllä mieluummin napannut kajakin kuin veneen alleni, jos olisi ollut passeli eli melko tyyni keli ja tilaisuus käydä meren puolelta maisemia tähystelemässä.
Nykyään jäljellä olevat olkikattoiset talot ovat yleensä hieman hulppeampia kuin tämä pikku mökki, joka osui ihan polun varteen - olikohan se nyt Prussia Covessa? Lykkäsin välillä karttaopukseni pois kädestä ja kuljin huoletonna, keskittyen vain maisemien ihailuun. Mitä niistä kaikista paikannimistä...
Silmät lepäsivät edelleen keväisissä väreissä, joita luonto tarjosi erityisen heleinä aurinkoisen päivän kunniaksi. Pientä miniatyyripäivänkakkaran näköistä kukkaa oli runsain määrin täplittämässä lyhyttä ruohikkoa. Vaikka puissa ei vielä tässä vaiheessa huhtikuuta ollutkaan täyttä lehvästöä, vehreyttä oli muuten yltäkyllin.
Tälle kävelypäivälle ei ollut luvassa sadekuuroja, mutta ajattelin tämän yksinäisen suihkun nähdessäni (siihen johti oikeasti vesijohto, mutta matkaa lähimpään taloon oli kymmeniä metrejä!) että occasional showers olisi sopinut päivän sääennusteeseen...
Kun Penreath viimein lähestyi, olin jo täysin valmis nauttimaan teekupposen. Tai kaksi. Tai kolme. Kuten hyvillä hiekkarannoilla aina, oli Praa Sandsilla myös tarjolla mukava kuppila, jossa toiveeni täyttyi teekannullisen ansiosta. SWCP-polku jatkoi matkaa hiekkarannan yläpuolitse kohti päivän reitin rankempaa loppuhuipennusta.
Jälleen oli edessä kapeahko polku aaltojen huminassa, rantakallioiden puoleisessa rinteessä ja välkehtivän Atlantin maisemissa. Polulla liikkui vain harvoja muita kulkijoita lisäkseni.
Erillinen kyltti muistutti, että Rinsey Head on yksityistä aluetta, mutta kävijät olivat tervetulleita kulkemaan merkityillä poluilla. Niinpä. Täällä ei ole ihan samanlaisia jokamiehen oikeuksia kuin meillä. Kaivoshistoriaa tupsahti eteen jälleen: Rinsey Headin jälkeen polku laskeutui aivan Wheal Prosper Engine Housen luo ja siellä liikkui myös muuta väkeä, kiitos rinteen päällä olevan parkkipaikan. Ei siis ole aina pakko tarpoa kilometritolkulla päästäkseen katsomaan näitä rakennuksia ihan läheltä.
Ihmettelin, miksei tätä luonnon muovaamaa kallioveistosta ollut mainittu erikseen opaskirjassani.
Reitti kiersi uskollisesti pääasiassa vihreiden niittyjen laitoja pitkin - siis alaosan kautta - ja jaloissa alkoi jo painaa. Ihan oikeasti, vieläkö niitä pellonlaitaylämäkiä riittää? Toki vielä pari sellaista löytyi, ennen kuin laskeuduin Porthlevenin hautuumaan vieritse tielle ja kysäisin edelläni kävelevältä naiselta, mistä bussipysäkki löytyisi. Olin nimittäin tutkinut paikallisbussien aikataulut ja älynnyt, että voisin majoittua Penzancessa vielä yhden yön ja näin säästyisin rinkan kantamiselta...
Seurasin saamaani neuvoa ja kävelin alas Porthlevenin satamaan ja sieltä pysäkki löytyikin helposti. Oli vieläpä tuuria: seuraava bussi takaisin Penzanceen lähtisi reilun vartin päästä! Aamulla olisi edessä paluu Porthleveniin bussilla, silloin rinkan kanssa, ja matka jatkuisi The Lizardiin. Virallinen reittimittari kertoi, että (mukaan lukien muutaman päivän aikana taitetut reittikilometrit viime marraskuulta) matkaa South West Coast Pathilla oli nyt tullut taitettua 462,8 km. No, olin kyllä sen verran kävellyt sekä lepopäivinä että reittikilsojen päälle yöpymispaikkakunnilla, että tällä reissulla olin jaloitellut muutenkin jo yli virallisen reittimatkan.
Kävelypäivä 25: Porthleven - The Lizard
Bellis perennis, kaunokainen, lienee tuo miniatyyripäivänkakkara. Sitä on Suomessakin puistonurmikoihin villiintyneenä. Ihan Jyväskylässä olen nähnyt. Mahtava reissu sinulla! Kiitos kun jaat.
VastaaPoistaKiitos! Kasvituntemukseni on vähäinen ja sitten pitäisi vielä tietää nimet englanniksi & suomeksi ;)
PoistaNäitä reissujuttuja on ollut kyllä ilo lukea! Olen kovasti ihastellut maisemia kuvissasi ja haaveillut vähän itsekin samanmoisesta reissusta. :)
VastaaPoistaEi muuta kuin haaveista totta! Olen tosi onnellinen siitä, että pääsin tänne; joka päivä on ollut mahtava.
PoistaKiitos mielenkiintoisesta matkasta. Huima määrä kilometrejä, maisemia ja kokemuksia on kertynyt.
VastaaPoistaTämä rannikkopolku on huumaavan kaunis. Kilometrejä tosiaan kertyy hämmästyttävästi :)
Poista