South West Coast Path 29: Falmouth - Portloe

Falmouthista virallinen South West Coast Pathin reitti kulkee vesistön ylitse St Mawesiin, mikä on sangen ystävällistä; kierto maitse jalkaisin olisi tolkuttoman pitkä. Lautta liikennöi tätä väliä ympäri vuoden ja 9 punnan lipun hintaan kuului myös seuraava, lyhyt lauttamatka The Placeen.  Lähdin aamulla matkaan Falmouthin Albert Quayn lauttalaiturista iloisissa tunnelmissa: sain alkumatkaksi kävelyseuraa ja selässäni oli vain rimpulareppu, eikä tavanomaista rinkkaa! Etunsa on bussiaikataulujen tutkimisella, niin että voi yöpyä välillä useamman yön samassa paikassa. 

St Mawesin satamaan saavuttuamme oli edessä vartin odotus, ennen kuin seuraava ylitys pienemmällä paatilla The Placeen onnistuisi. Katsoin tarkemmin satama-alueen rakennuksia ja näin heti, minkä rakennuksen ikkunat olivat saaneet äskettäin myrskyn heittämät laineet voimalla päälleen: kuvassa keskellä olevan valkoisen hotellin alakerran ikkunoita oli edelleen vanerin peitossa. Satuin katsomaan uutiset juuri sinä päivänä, kun myrsky oli raivonnut - ja minä olin samaan aikaan tassutellut leppoisassa kelissä Cornwallin pohjoisosassa.

Venekyydissä The Placeen meitä oli neljä, kuljettajan lisäksi. Myös toinen pariskunta oli kävelylle lähdössä. Kuulimme veneen kuljettajalta yhdestä vähän kovemmasta kulkijasta, jota hän oli myös kyydinnyt: Sean Conwaysta, joka on liikkeellä ultratriathlonin Land’s End - John O’Groats merkeissä. Conway oli käynyt bambupyörällään St Mawesissa.

Astuimme veneestä varovasti märälle kivilaiturille ja siirryimme pikkutielle, joka johtaa The Placeen. Huokasin mielessäni, että minulle riittää ihan tämä kävely, mitään ultratempauksia en kaipaa... Omassa vauhdissani etsii hyvin katsella ympärilleen. Tuo tönö taitaa olla The Place House, jos oikein arvaan! On siinä nurmikossa ajelemista.

The Placen kirkon lähestymisen olisi arvannut jo siitä, että polun varressa oli hautakiviä. Pienen pieni kylä tuli ohitettua nopsaan, kun polku kaartoi komeasti kukkivien, valtavien ja eriväristen rhododendronpensaiden välistä kohti rantaniittyjä.

Avaralla laitumella lehmät köllöttelivät auringossa ja niistä vain muutama viitsi edes kääntää päätään ohi kävellessämme. Vastarannalla näkyi Falmouth satamineen. Yksi hyväkuntoinen pienen rinkan kantaja askelsi reipasta vauhtia ohitsemme. Näinköhän hän oli jo tullut seuraavalla venekyydillä vai mistäköhän hän oikein tupsahti? Taisimme kävellä tosi hitaasti, sillä lauttoja ei kulkenut vartin välein...

Kun laidun jäi taakse, muuttui maisema upeammaksi. Vastarannalta, St Mawesin puolelta, erottui vielä hetken aikaa Castle Pointin linnoitus ja Falmouthin puolelta vastaavasti Pendennis Castle, kunnes olimme kiertäneet polkua lähemmäs St Anthony Headia, ulointa niemenkärkeä, josta reitti kääntyi itään. St Anthony Headissa oli valkoinen majakka, rannikkopatteriston rakennuksia ja jopa vuokrattavia loma-asuntoja.

Kun St Anthony Head jäi taakse, väki polulla väheni entisestään. Olihan tänne toki hankalampi päästä. Toisaalta reitti oli mukavan helppokulkuista, vaikeusasteeltaan toiseksi helpoin eli moderate. Se tarkoitti sitä, että ei tarvinnut kavuta inhan jyrkkiä rappusia mäki toisensa jälkeen... Aurinko paistoi niin lämpimästi, että oli pakko ottaa pitkähihainen pusero pois ja pistää aurinkorasvaa naamaan.

Meri oli myös hyvin rauhallinen, koska tuuli oli miltei olematon. Ilmankos muutama meloja oli lähtenyt vesille näissä päältä avoimissa merikajakeissa. Kotipuolessa en ole vielä näitä kajakkeja nähnyt, vaikka ne aurinkokelien melontaan olisivatkin aika hauskoja, sillä muutenhan tulee kajakilla meloessa pidettyä jalkoja ainakin osittain suojassa. Cornwallin rannikolla olen nähnyt tällaisia malleja useasti.

Muutaman loivan ylämäen ja noin 10 kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme Portcothaniin, missä nautimme kävelyseuralaiseni kanssa lounaan, minkä jälkeen lähdin yksin jatkamaan matkaa eteenpäin, tavoitteenani Portloe ja bussipysäkki, jotta pääsisin sujuvasti takaisin Falmouthiin.

Pednvadanissa oli rannikkovartioston entisen, nykyään vapaaehtoisten miehittämän tähystyskopin ovi auki, joten siellä oltiin passissa. Tänään oli varmasti kopissa helppo päivä, sillä näkyvyys oli hyvä ja keliolosuhteet mainiot olla vesillä.

Onhan se makuasia, mutta minusta maisemat vain paranivat, kun reitti muuttui seuraavan 12 kilometrin matkalla vaativammaksi... Alussa tosin oli hempeää katsottavaa, kun kukkaset taas vyöryivät lähes päälle lehdossa. Sinikellojen ja niiden valkoisten kavereiden lisäksi bongasin myös muutaman vaalean lilan yksilön.

Vaikka taivas olikin ehtinyt mennä pilveen, karhunlaukat ja muut kukkivat kasvit lämmittivät miltei yhtä paljon, niin hyvälle tuulelle niistä tuli! Tällaista näkyä tulee muisteltua varmasti pimeinä talvi-iltoina...

Pendower Beachilla sain käväistä hiekkarannan puolella. Hiekalla kävely vaelluskengät jalassa (ilman säärystimiä) ei edelleenkään kuulu suosikkeihini, sillä hiekkaa löytyy sen jälkeen sukista vielä päiväkausia jälkeenpäin! Onneksi oli mahdollista kulkea pääosin kiviä pitkin takaisin ylempänä kulkevalle reitille.

Lähestyin Carnen hotellia ja kaunista hiekkarantaa. Teki mieli ihan oikeasti kylmää juomaa, eikä hörppyä vesipullosta, mutta päättelin että vaatteeni eivät olleet riittävän siistit hotellin baariin ja hylkäsin ajatuksen visiitistä. Tien varressa oli puulaatikon suojissa lappu "Eggs 1,50" mutta kananmunat oli jo myyty loppuun. Ei sitten niitäkään lähtenyt kyytiin. Vaan ihanaa, Carne Beachin viereisellä parkkipaikalla on kahvila-auto! Kylläpä kylmä omenamehu osaakin maistua hyvältä.

Carnesta reitti lähti nousemaan enemmän strenuous-reittikuvausta vastaavaksi ja vesipullo osoittautui tarpeelliseksi. Toisaalta tuntui, että vaikeusaste oli tällä pätkällä helpompi kuin alkumatkasta samantasoiseksi luokiteltu. Tai sitten olin jo hieman paremmassa kunnossa kuin silloin.

Polulla tien tukkona olleet ponit eivät kyllä siirtyneet syrjään rivakan kävelyvauhtini tähden, vaan siksi, että häiritsin niiden ateriointia. Jokainen käänti mielenosoituksellisesti selkänsä ja lampsi takavasemmalle.

Iso osa kävelystä sujui avarassa maisemassa, mutta sekaan mahtui myös "pensastunneleita" ja yhdessä sellaisessa huomasin jalkojeni juuressa kämmekän kotoisan maariankämmekän sukulaisia, ihan pilkullisia, pitkulaisia lehtiä myöten. Väritys vain oli kirkkaampi. Villiorkideoja oli samassa paikassa kukassa ainakin neljä.

Ylämäkiharjoitukset jatkuivat Carne Beachin jälkeen. Ahaa, tuolla koukataan alas, sitten ylös! Tuo terävä taitaa olla jo Nare Head, joka on National Trustin hallussa. Niemi oli joskus 1500-luvulla nimeltään Penare Head, mutta vuosien saatossa siitä tippui ensimmäinen, painoton tavu pois.

Nare Headin seutu on maanviljelysaluetta lukuisine lammaskatraineen ja lehmälaumoineen, kuten niin moni muu paikka rannikolla. Vaikka useimmiten tulikin käännettyä päätä meren suuntaan, oli tällaista kumpuilevaa laidunmaastoa myös hauska seurata!

Olisikohan tuo jo viimeinen ylämäki? Niin kuin Manare Point? Eihän sen jälkeen ole enää kapuamisia? Niemen kierrettyäni olin jo sen verran väsynyt, että  luulin jo olevani ihan Portloessa, mutta vastaan tuli koiranulkoiluttajaherra ylämäessä ja hän sanoi että Portloeen oli vielä noin 25 minuutin kävely. (Äh, ei siis vielä Manare Point. Vaan se edellinen.... Grr...) Olisinko Portloessa yötä? Ehei, aioin bussilla Truroon - ja niinpä oli pistettävä hippulat vinkumaan.

Ei ole kiva olla bussiaikataulujen armoilla, mutta ei voinut mitään; oli sovittu että saan kyydin Trurosta takaisin majapaikkaan Falmouthiin kuuden kieppeillä ja sen tähden painelin vauhdikkaasti loppumatkan. Hikiriepu oli taas tarpeen, kun raahustin viimeiset metrit bussipysäkille, johon linjuri juuri kaartoi. Hyppäsin hädissäni kyytiin. Pääseekö tällä Truroon? Kyllä, hyppää vaan kyytiin - saat samaan hintaan puolen tunnin maisema-ajelun, tokaisi iloinen kuljettaja. Istumapaikka kyllä kelpasi, mutta jos olisin jäänyt Portloen pysäkille odottamaan, olisin saattanut saada jäätelön jostain! Toisaalta teki ihan hyvää istuskella ja katsella lähiseudun maisemia myös ei-rannan-puoleisesta vinkkelistä.

Iloinen yllätys oli myös se, että kun huomasin Trurossa (monta minuuttia kyydistä jäätyäni), että rakas kävelykeppini oli unohtunut bussiin, ei linja-auto ollut vielä häipynyt bussiaseman laiturista. Ehdin vielä sännätä sisälle ja napata teleskooppikeppini penkin välistä, ennen kuin bussi jatkoi matkaa. Huh. Puuskupuhia ei jätetä!

Kävelypäivä 30: Portloe - Mevagissey