South West Coast Path 20: Perranporth - St Agnes


Hyvin nukutun yön jälkeen tuntui, että voimani olivat palautuneet. Laitoin Perranporthin retkeilymajan keittiössä aamiaisen ja lueskelin kaikessa rauhassa Country Walking -lehteä - tänään ei olisi mikään kiire. Voisin joko pitää kokonaan kävelyvapaan päivän tai kävellä vähän matkaa ja mennä bussilla Portreathiin sadepäivän kunniaksi (ja palata seuraavana päivänä jatkamaan matkaa jalkaisin sieltä Portreathiin, ettei jäisi reikiä reitille). Ensin kuitenkin pieni kävely retkeilymajasta alas Perranporthin kylään ja postittamaan noin 800 gramman paketti kotiin. Sen verran pystyin vielä rinkasta karsimaan…


Perranporthin retkeilymaja on aivan South West Coast Pathin varrella, merenrantakallion päällä (kuvassa valkoisena erottuva rakennus), joten kun olin kavunnut takaisin retkeilymajalle, nappasin rinkan selkään ja lähdin kävelemään kohti St. Agnesia, seuraavaa kylää. Kroppa tuntui levänneen sen verran, että pieni jaloittelu tuntui ihan ok:lta - sitä oli tiedossa noin 3,5 mailia. Tästä tulisi siis lähes lepopäivä…


Vesipisaroita oli tuskin nimeksi; olin joka tapauksessa täysissä sadekamppeissa ja rinkkakin oli pukeutunut vihreään sadesuojukseensa. Maisema näytti yhtä hienolta kuin aurinkoisina päivinä, joten mikäs tässä kävellessä. Kunpa kukat vielä puhkeaisivat täyteen loistoonsa!


Retkeilymajalta polku oli lähtenyt nousemaan kapeana yhä ylemmäs ja olin jälleen reitillä, joka ei sovi korkean paikan kammoisille. Polulta oli erittäin jyrkkä pudotus mereen. Rankkasateella olisi saanut astella tosi varovasti.  Yön sateista oli jäänyt jonkin verran lammikoita polulle, mutta ilokseni en joutunut kahlaamaan mutavellissä. Edessäni odottivat entisen kaivoksen jäänteet Shag Rockista alkaen.


Eilisiltainen pubikeskustelukumppanini oli todennut, että Cligga Headin rinteillä näyttää kuin Tähtien sota-elokuvassa. Pienessä mittakaavassa ehkä kyllä! Oli aika erikoinen näky luonnontilaisempien kalliomaisemien jälkeen; ihmisen kädenjälki näkyy niin selvästi. Polkuja kulkee täällä ristiin rastiin, mutta SWCP:n reitti erottuu selvästi, vaikka tammenterhomerkkejä ei tuhka tiheässä olekaan. Täältä louhittiin volframia ja tinaa, kunnes kaivos suljettiin lopullisesti vuonna 1985.


Cligga Headin rinteet jatkuivat louhoksettomina ja pieniä kukkasia alkoi taas ilmaantua polun varteen. Merinäköala oli utuinen sateen vuoksi, mutta ei se mitään; olinhan saanut nauttia aaltojen katselusta jo kolmisen viikkoa! Aallot kuuluivat vain vaimeina ylös kallioille, koska ei tuullut järin kovasti. Selkäni takana oli pieni lentokenttä, joka perustettiin tänne toisen maailmansodan aikana, ei siis kaupallisen matkustajaliikenteen tarpeisiin. Aika hiljaiselta kiitoradalla vaikutti.


Alapuolellani törötti hienon näköinen kallio, reittiopasteessa luki Pen a Grader. Iso kallio oli lokkien valtaama - erinomaisen rauhallinen valtakunta niille kirkua kaikessa rauhassa, eikä pelkoa siitä että ihmiset hyppisivät kalliolla niitä häiritsemässä. Kalliolle kapuaminen vaatisi kiipeilytaitoja. Ei minun juttuni.



Cross Coomben paikkeilla oli lisää huikeita kallioita, myös punertavaa kiveä. Geologian harrastajille olisi täällä valtavasti katseltavaa! Pudotusta alas oli aika lailla ja oli mahtavaa, että ylös-alas -kapuamista oli tällä pätkällä vain vähän; olin saanut pysytellä käytännössä koko ajan kallioiden päällä. Taisin olla vielä vaikeusasteluokituksen puolesta reitin moderate -osiossa (ennen Portreathia tulisi vielä strenuous).


Cross Coomben huipulta määränpääni St. Agnes näkyi jo. Hetken verran olin jopa miettinyt, että jatkaisinko peräti Portreathiin saakka tänään, mutta lisääntyvät sadepisarat vahvistivat sen, että päätin siirtyä lämmittelytauon jälkeen pyörien päälle. Tälle päivälle riittäisi edessä olevan ylös-alas -liikunta:  edellisenä iltana pubissa syödessäni saanut naapuripöydästä kuulla että juuri ennen St Agnesia oli tiedossa jyrkkä nousu, jyrkkä lasku ja sitten taas hyvä kapuaminen ylöspäin, jos halusin jatkaa matkaani kylästä paikallisbussilla yöpaikkaani.

Polku kaartoi hieman sisämaahan päin Cross Coombelta laskeuduttuaan ja kävi Blue Hill Tin Streams -kaivoksen raunioiden luona. Sitten alkoi päivän toiseksi viimeinen nousu ylös Blue Hillille. Kivikkoinen pikkutie on kuulemma käytössä joka pääsiäisenä Lontoo-Land's End motor trial -kisassa, jossa on mukana kaksi- ja kolmipyöräisiä moottoriajoneuvoja, aina vintage-pyöristä uusiin malleihin. Kisaa on käyty vuodesta 1908, poislukien sotavuodet. Minulle riitti kyllä tuon tie kävely, sillä oli vaikea kuvitella sitä kuljettavan millään muulla kuin maastokelpoisella moottoripyörällä.


Laskeuduin St Agnesiin Blue Hilliltä aluksi polkua pitkin; kaksi harmaahapsista rouvaa teki minulle rinkkaselkäiselle tilaa pysähtymällä polun laitaan. Mikä hyvänsä syy pitää tauko kelpaa ylämäessä - siitä olimme yhtä mieltä. Rupattelimme hetken ja kerrottuani että yritän kulkea koko South West Coast Pathin loppuun saakka he ottivat villahanskat kädestään ja toivottivat onnea matkaan lämpimin kädenpuristuksin. Toinen rouvista oli tarponut polun kokonaisuudessaan muutama vuosi sitten.
 sitten kivien reunustamia polkuaskelmia pitkin.

Päästyäni kivien reunustamille askelmille lähempänä liki merenpinnan tasoon laskeutuvaa polkua astaani tuli koiranulkoiluttajarouva, joka varoitti kivien liukkaudesta matkalla alas. Muistin että alhaalla piti olla pubi ja sieltähän se löytyikin, Driftwood Spars! Oli ihana ottaa sadetakki päältä, pistää pipo kuivamaan kävelysauvan päälle ja tilata alkajaisiksi kannullinen teetä. Valitettavasti takaneduspöytä oli jo varattu; en päässyt ihan elävän tulen viereen.


Teen jälkeen maistui jälkiruuaksi paikallisen Driftwood Spars Breweryn erinomainen Blackheads Mild (rich dark roast), joka on palkittu pronssimitalilla alueellisessa olutkilpailussa 2016 :)

Ja sitten bussipysäkkiä etsimään.

Kävelypäivä 21: St. Agnes - Portreath

Kommentit

Suositut tekstit