South West Coast Path 33: Polperro - Portwrinkle

Pienestä, kuvaksellisesta Polperrosta oli haikeaa lähteä, etenkin kun olin saanut viettää yön paraatipaikalla, suoraan satamaan päin katsovassa huoneessa. Vaan ei sattunut tähän kylään lepopäivävuoroa!

South West Coast Path nousi tyypilliseen tapaan kylästä ylöspäin, mutta vain kohtalaiseen korkeuteen. Päivän reitillä oli mittaa parisenkymmentä kilometriä, pääosin kohtalaisen helppoa. Mahtavaa, ei yletöntä rappustelua…

Karttani mukaan reitti olisi jatkunut suoraan Talland Bayhin, mutta vastaan tuli kiertotie, koska edessä oleva polku oli suljettu. Pitäisi muistaa joka aamu lukea vähintään opaskirjasta reittimuutokset ja välillä tarkistaa netistä ihan tuorein tieto, mutta enhän minä aina muista. Näissä kiertotiepaikoissa ovat kuitenkin merkinnät aina kohdallaan, joten viime hetken tarkistus netistä ei ole välttämätön.

Koukkasin vasemman kautta tielle ja laskeuduin asvalttia pitkin Porthallow’n ohi Talland Bayn rantamaisemiin. Heti näytti paremmalta! Tällaista sen olla pitää, kunhan vielä pääsee kovalta alustalta pois.

Oli mukavaa kulkea lyhythihaisessa puserossa. Lämpötila ei ollut huippulukemissa, mutta rinkkaselkäisenä tarkenee hyvin vähemmässäkin, kunhan tuuli ei ole liian kova. Rantakallioiden joukossa näkyi hämmästyksekseni myös marjapuuronväristä uurrekalliota, ihan ensimmäistä kertaa.

Merimaisemaan ilmestyi uusi kiintopiste seuraavan niemenkärjen jälkeen - Looe Island. Saari tunnettiin vielä keskiajalla nimellä St Michael’s Island, mutta jostain syystä sitä alettiin kutsua 1600-luvulla St Georgen saareksi. Hetkonen, onko tuo yläpuolella kaarteleva lintu jokin haukka? Sinne se syöksähti ja vauhdilla…

Polku oli sen verran helppo, että sunnuntaikävelijöitä riitti, sekä koirilla että ilman, ja oli siellä pari polkujuoksijaakin vipeltämässä. Parhaimmillaan erotin yhdellä vilkaisulla varmaan 8 kävelijää; kohdatessa astuin mieluiten itse sivuun tekemää tilaa ohitukseen. Luonnollisesti jokaista vastaantulijaa tervehdittiin ja väistäjää kiitettiin. Jäin pariin otteeseen juttelemaan eläkeläiskävelijöiden kanssa.

Ennen Looen jokisuistoa reitti saapui Hannaforeen, missä alkoi kävely kapean asvalttitien laidassa. Vastarannalla East Looen puolella oli varovaisen lomatunnelmainen eli vain muutamien urheiden aurinkonauttijoiden hiekkaranta. Joen yli pääsi onneksi siltaa pitkin, eikä tarvinnut kytätä lautta-aikatauluja. Vaikka kaupunki ei ollut kauneimmillaan laskuveden vuoksi, olivathan veneetkin pitkälti kuivilla. Poikkesin lounasteelle ja vielä hetkeksi turisti-infoon hoitamaan yhden majoitusvarauksen yleisöpäätteellä (jokaisessa majapaikassa ei wifi pelannut huuikean hyvin) ja sitten suuntasin jälleen ylämäkeen.

Se vasta olikin ylämäki. Otsalla helmeili hiki ja alla oli asvaltti. Saisiko ensinnäkin polun, kiitos, ja vähemmän jyrkkyysastetta! Ai niin, loppupäivästä pitikin olla rankempi reitti. Ei voi mitään.

Seikkailin katujen varsia ja osin aidattuja polkuja Millendreath Beachille ja nopeasti ohi sen lomakylän. Hetkeksi koitti pelastus ja pääsin karhunlaukkakukkasten reunustamalle polulle, ennen kuin koitti pettymys. Ennen Downderryä South West Coast Path oli reititetty uusiksi Salter Rocksin yläpuolella, kulkemaan sisämaan puolella kulkevan tien kautta, koska osa virallisesta reitistä oli nyt vaarallisen huonossa kunnossa. Tielle taas siis.

Autotiereitin varrella olisi päässyt tutustumaan apinoihin Monkey Sanctuaryssa, mutta eipä oikein innostanut. Apinat eivät ole käsittääkseni luonnonvaraisia eläimiä Englannissa. Entä miten olisi rasiallinen kananmunia? Niitä olisi ollut vielä yksi loota jäljellä, 1,20.

Päällystetyn tien tarpominen ei ollut kaikkein innostavinta puuhaa ja kaipasin takaisin luonnonläheisemmälle polkureitille. Lyhyehkön niittypätkän jälkeen vastaan tuli reitin ensimmäinen kuusikko, mutta sen jälkeen olin taas tien varressa. Downderryn seutu keskustoineen tuntui vain pakolliselta asutuksen ohitukselta, hikiseltä sellaiselta, kiitos pitkän katupätkän ja julmetun hivuttavan nousun Battern-kallioiden päälle. Vaan pääsinpä viimein eroon asvalttitiestä!

Polun alkupäässä oli lähitalon pihamaata ilmeisesti häiriköity oikein urakalla, kun pihaporttiin oli laitettu peräti numerokoodilukko näppäimistöineen. Enpä ollut aiemmin nähnyt moista!

Mieli rauhottui taas ihanasti loppumatkasta, kun taival jatkui kallioiden päällä ja meri kimmelsi upeasti. Voi tätä rauhaa... Britain Pointin niemessä polku oli jännittävästi aivan kallion reunalla.

Lampaita kohtasin jälleen loppumatkasta ennen Portwinkleä. Lampaanpapanoihin olen ehtinyt kyllästyä moneen kertaan, sillä niitä laidunniityllä riittää, mutta karitsat ovat aina vaan yhtä herttaisia. Ne lähtevät salamavauhtia karkuun, kun ihmishahmo tulee liian lähelle - missä on emosein?

Enää polkkukoukkakset maaston mukaisesti alas ja sitten ylös... Portwrinklen kylää ei ole koolla pilattu, joten majoitustakin oli tarjolla varsin niukasti. Oma majapaikkani oli huikean kauniissa paikassa rinteessä ja kun illan iloksi luin emännän kirjahyllystä löytämääni runoilija Simon Armitagen kertomusta hänen omasta reissustaan South West Coast Pathilla (Walking Away), huokasin sisäisesti onnesta. Matkaa takana koko reitin osalta noin 640 km ja kaikki paremmin kuin hyvin!

Kävelypäivä 34: Portwrinkle - Plymouth