South West Coast Path 34: Portwrinkle - Plymouth


Söin aamiaisen osittain kotoisissa tunnelmissa eli kuunnellen Sibeliuksen Finlandiaa (joku oli toivonut sitä BBC3:n radio-ohjelmassa); samalla katselin upeaa merinäköalaa Portwrinklessä B&B:n ruokapöydästä. Sibelius oli oiva korvamato alkumatkalle, kun lähdin kävelemään Portwrinklestä  kohti Plymouthia, koko vaelluksen ensimmäistä oikeasti isoa kaupunkia. Odotettavissa oli kohtuullisen helppo reitti (moderate) ja matkaa reilut 21 kilometriä.

Portwrinkle ei ole koolla pilattu; siellä lienee myös muita palveluita kuin majoitusta ja Jolly Roger-ruokapaikka, mutta ehdin havaita ainoastaan ne matkalla ylös golfkentän valtaamalle Skinner’s Ball Cliffille. Polun varressa tuli vastaan kevään ensimmäinen sormustinkukka!


Golfkentällä oli mailanheiluttajia, joten uskoin varoituskylttiä golfpalloista ja kuljin visusti merkittyä reittiä pitkin Trethill-kallioille. Vähän kauempana liehui erivärisiä lippuja. Punaisia. Jaahas, siispä Tregantle Firing Ranges oli kiellettyä aluetta ja piti seurata virallista reittiä.

Toisinaan on mahdollista kulkea armeijan hallussa olevan ampuma-alueen halki polkua, joka lyhentää matkaa noin 400 metriä. Punalippuja ei kuitenkaan kannata uhmata - eikä voikaan, koska portti on lippujen liehuessa lukossa -  joten kiersin armeijan viheriöt ja bunkkerilinnoituksen turvallisesti tietä pitkin. Mitä nyt piti ohiajavia autoja varoa, etenkin mutkan lähellä tietä ylittäessä.


Jossain armeijan hallinnoimien kallioiden alapuolella oli kartan mukaan iso hiekkarantakin, joka jäi näkemättä. Ja koska olin arvellut että pysyn reitillä hyvin ilmankin että kartan sisältävä opaskirja on kourassa, en muistanut poiketa polulta Sharrow Grotto-luolaa katsomaan, vaikka sitä oli erityisesti opuksessa suositeltu. Kihdin vaivaama laivaston luutnantti Lugger oli kovertanut luolan kallioon ihan terapiatöinään.


Pilviverhon takaa esiin tullut aurinko teki kulkemisesta hikistä puuhaa. Ilmankosteus tuntui olevan korkeissa lukemissa, mikä aina tehostaa kovasti virallista lämpötilaa. Onneksi reitin vaikeusaste oli tälle päivälle keskiverto (moderate), eikä rankkaa rappustreeniä pitänyt olla tiedossa.


Kävelin pääosin asvalttia pitkin eteenpäin ja toivoin, että seuraavan merenrantarinteeseen rakennetun loma-asuntorykelmän luona tulisi vastaan mukava teekuppila. Niin kuin ihan tien varressa. En onneton tarttunut ensimmäiseen enkä toiseen mainokseen, jotka komensivat kävelemään jonkin matkaa tieltä sivuun - virhe! Odottamani The View -kahvila (tien varressa) olikin kiinni! Jouduinkin kärvistelemään ilman teekupposta vielä mailitolkulla.

Opaste ohjasi onneksi kohta asvaltilta polulle, jota oli mukavampi kulkea. Ei tarvinnut enää väistellä autoja ja tuli vilkuiltua enemmän merelle, mutta eipä näkynyt delfiinejä.


Ohitin ihan vierestä hassun näköisen tönön, joka oli pitkälti kasvillisuuden peitossa. Mietin, että onkohan se jokin varasto, mutta vähän matkan päässä oli paikannustolppa, jonka mukaan kyseessä oli YMCA:n (eli NMKY:n) maja! Kauempaa katsottuna pieni rakennus muistutti muodoltaan laavua, mutta oli tietysti umpinainen. Näinköhän majaa käytetään vielä?


Kun kävelin edessäni jo pitkään näkynyttä niemenkärkeä eli Rame Headia kohti, luulin ensin, että jo kaukaa erottuneet tummat pisteet noin 600 vuotta vanhan kappelin luona olivat ihmisiä, mutta lähemmäs päästyäni paljastui, että nelijalkaisiahan ne. Neljä ponia oli Rame Headilla ruohonpopsimishommissa. Eivät olleet millänsäkään, vaikka menin ihan niiden vierestä ohi.


Rinkan jätin viisaasti alas odottamaan - hetki lomaa kantamisesta - sillä Rame Headin huipulla olevalta näköalapaikalta oli palattava pienen matkaa takaisin South West Coast Pathin reitille. Kappeli oli karuudessaan vaikuttava; kaari-ikkuna-aukot kehystivät maisemia eri suuntiin. Joihinkin vanhoihin kappeleihin on jälkiasennettu ikkunalaseja, mutta tämän kivirakennuksen sisällä ja lävitse tuuli sai puhaltaa vapaasti. Olin kiitollinen, että ketään muita ei ollut kappelilla samaan aikaan; sain kokea niemen maisemat kaikessa rauhassa.


Ponit jatkoivat ruohon rouskuttamista edelleen. Eivät olleet lainkaan tuttavallisella päällä. Mitäs meistä turisteista. Kun palasin rinkan luo, katsoin taivaalle. Sadepilviä.

Olin saanut kävellä alkumatkan ilman takkia, kun päähän ropsahti useampi sadepisara, oli kuljettava tovi vedenpitävissä vetimissä. Heti kun sade väistyi, otin kuitenkin takin pois, sillä goretakissa tuntui tukalalta. Seurasin kävellessä katseellani armeijan harmaata alusta merellä. Melko pitkään näytti siltä, että kuljimme samaa tahtia, mutta tokihan paatti kulki lujempaa ja hävisi ennen pitkää näköpiiristäni niemen taa.


Penlee Pointissa oli koululaisryhmä retkellä, mutta ennen Kingsandia tuli vastaan vain pari kävelijää. Oma vauhtini hidastui ratkaisevasti, kun näin valtavien sinikellomättäiden täyttämät metsät. Näitä kukkaismetsiä tulen kaipaamaan!


Samoin oli ihanaa kulkea herkullisen vihreässä lehtimetsässä, kun pisarat ropsahtelivat taivaalta. Sade ei ollut rankkaa, vaikka olikin kastelevaa sorttia. Teekupillinen alkoi houkuttaa, joten oli mahtavaa, että Kingsandissa reitti kulki katua, jonka varrelle osui tosi mukava kahvila. Lepotaukokin teki hyvää. Näinköhän sade kohta lakkaisi?

Vähitellen sadepisarat pienenivät ja päättivät sitten siirtyä kastelemaan maata toisaalla. Kiitos!


Kingsandissa oli yhden talon ulkoseinässä kookas kalataulu, jota oli pakko katsoa lähempää. Stargazy Environment Projectissa siivottiin Ramen rantoja muovijätteestä ja ikävä kyllä sitä oli valtavasti. Kalataulu on tehty rantaan huuhtoutuneita muoviesineitä, pitkälti pullonkorkeista. Muovijätettä kelluu meressä järjettömiä määriä, sekä tarkoituksella että vahingossa sinne päätyneenä. Voi mereneläviä.
 
Koukkasin hetkeksi Kingsandin edustalla laskuveden paljastamille kiville kävelemään, mutta nousin pian takaisin SWCP-polulle, joka ohjasi jälleen vehreän metsän uumeniin ennen puistoalueen alkamista. Enää piti tassutella yksi kiertotiereitti ylös ja alas.... Mutta sitten jälleen kukkaismetsiin! Kun astelin Mount Edgcumben alapuolitse, näkyi oikealla Plymouthin edustalla oleva Drake’s Island yhä paremmin.

Pickelcombessa oli menossa telineiden takana jotain remppahommaa vanhan näköisen huvimajan tai vastaavan parissa. Koiraihmisiä huomautettiin matokuurin tarpeesta koska lampaiden ja koirien kuljeskelu samoilla niityillä voi johtaa jätösten kautta ikäviin yllätyksiin...


South West Coast Path toi minut lopulta hienolle puutarha-alueelle, jossa puutarhafani olisi takuuvarmasti poikennut sivuun kiertelemään tarkemmilla tutkimusretkillä. Tyydyin katselemaan "kameliareitin" edelleen kukkivia eri kamelioita polun varresta, missä oli myös edesmenneille läheisille istutettuja muistopuita kyltteineen. Muistopuut ja muistopenkit ovat todella kaunis ajatus ja teko - ei vain kivi hautausmaalla vaan muistolahja yhteisölle.


Puisto on varmasti aikamoisen hieno keidas plymouthilaisille, lyhyen lautta- tai bussimatkan takana paikka jossa voi unohtaa kaupungin hälinän. Miksei myös turisteille!

Koska olin hidastellut puutarhan halki kulkiessani, irtautui lautta laiturista vain muutamaa minuuttia ennen kuin olin sen lähtöpaikalla, joten liki puolen tunnin odotusajaksi ehti hyvin poiketa viereiseen pubiin lämmittelemään. Lauttamatka Plymouthin satamaan ei kestänyt montaa minuuttia, mutta ehdin turista matkan aikana kävelemisestä viereisen pariskunnan kanssa ja sain suosituksia muualla olevista pitkän matkan reiteistä, joita he olivat kulkeneet.


Tuntui oudolta tulla niin suureen kaupunkiin kuiin Plymouth. Satama ei enää ollutkaan vain muutaman kalastaja- ja huviveneen parkkipaikka ja niiden takana kuvankauniita vanhoja taloja, pubi sun muuta mukavaa, vaan heti oli toinen meininki. Leveitä katuja, busseja,…

Reitti kiersi veden äärellä Western ja Eastern King Pointin sun muuta, melko hyvin tarroin merkittynä, mutta eniten ilahduin kadusta, jonka kiveykseen upotettuja laattoja bongailin tyytyväisenä niin kauan kuin niitä tuntui riittävän! Joidenkin sisältö tuntui hieman erikoiselta, mutta pienemmällä tekstillä varustetut tekstit tunnistin kyllä!


Arthur Conan Doyle oli ollut töissä lääkärinä tällä kadulla aikoinaan, alkupään talossa, ja katuun oli hänen kunniakseen upotettu pronssilaattoja, joista löytyi sitaatteja Sherlock Holmesista! Aivan mahtava idea!

Life is infinitely stranger than anything which the mind of man could invent olkoon päivän sitaatti...

Kun päivän South West Coast Path -osuus oli takana, oli tullut tarvottua 662.5 km eli 441.6 mailia. Vielä vähän matkaa 500 mailin rajapyykkiin.

Kommentit

  1. Kiitos taas ihanista kuvista ja jutusta, ihania maisemia ja vihreyttä siellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reitti on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Luulenpa myös että tarkkailen kotopuolessa kevättä ihan eri tavalla ensi vuonna!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit