South West Coast Path 47: Seatown - Abbotsbury

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kun jätin aamiaispöydän herkut ihanassa chideockilaisessa bed & breakfast-paikassa taakseni. Emäntä kysyi, haluaisinko oikaista vähäsen? Tuolta noin menee oikopolku South West Coast Pathille! Totesin, että ei käy... Kävelen Seatownin rantaan, sinne mistä tulinkin, ja jatkan matkaa Abbotsburyyn tasan reittiä pitkin. "No cheating..." Edelleen.

Tasamaata kulkeva polku toi minut Seatownin rantaan ja ihailtuani hetken maisemaa lähdin kapuamaan aamun ensi mäkeä, Ridge Hilliä päivän 20 kilometrin taipaleen alkajaisiksi. Se olikin kivan jyrkkä! Pysähtyessäni ensimmäisen kerran "hengähtämään" rinteessä vaihdoin muutaman sanan alempana pysähtyneiden äidin ja tyttären kanssa. He olivat ajatelleet, että koska moni kipittää niin reippaasti ylös, ei rinne voi olla paha, mutta olivat muuttaneet mieltään vähän aikaa noustuaan. Minä lohdutin, että on ihan ok pysähtyä lepäämään, niinhän minäkin teen. Äiti nousi kohta rinteen ylös yhtä matkaa kanssani, tytär saapui vähän ajan kuluttua perässä. Omassa tahdissa kulkien jyrkätkin mäet voi kavuta ylös asti.

Ridge Cliffin päältä oli mahtavat näkymät sekä länteen että itään. Edellispäivänä viimeiseksi kapuamani jylhä Golden Cap, aivan Seatownin takana, näytti edelleen komealta. Edessäpäin oli pitkää hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Tosi hieno päivä edessä!

Monia muita kävelijöitä oli liikkeellä, enimmäkseen varttuneempaa väkeä. Täällä ei tarvitse varoa puunjuurakoita tai pujotella kivenlohkareiden välitse, vaan jalkojen alla on mukava ruohomatto. Mitä nyt korkeuserot saattavat aluksi hirvittää.

Seuraavan nyppylän eli Thorncombe Beaconin ylimmän huipun kiersin vahingossa, koska en huomannut oikeaa reittimerkkiä. Huomasin sen kartalta vasta jälkikäteen, kun pysähdyin lammaskatraan viereen tähyilemään maisemia. Reittilinja eteenpäin oli todella selkeä! Siitä vaan rannikkoa pitkin, pidä meri oikealla puolella...

Taivaalta alkoi kuulua yhä voimistuvaa säksätystä, eikä vain yksiäänisenä. Sotilashelikopterit lensivät hyvin läheltä yläpuoleltani.

Reitti laskeutui korkeuksista (myös) Monarch's Wayksi nimettynä polkua alas merenpinnan tasoon loma-asutuksen viereitse Eype Mouthissa, mutta uusi nousu odotti. Ihanaa kyllä, West Cliff oli reilusti alle 100 metriä merenpinnasta, joten nousu ei ollut paha. Hempeä kukkameri hehkui alhaalla loiskivan oikean meren yllä, kukkasten kanssa samanväriseen takkiin sonnustautunut nainen katosi mäennyppylän taakse.

Kun olin laskeutumassa kallioiden päältä taas alas West Bayhin, seurasin sivusta vanhempaa herraa, joka yritti saada vankasti paikalleen ankkuroitunutta paimenkoiraa lähtemään liikkeelle. Koira laskeutui yhä uudelleen maahan pitkälleen kuin ihmetellen, mikä kiire tässä. Kun he olivat hetken kuluttua edenneet jo merenrantanäkymän puolelle, koira jatkoi viivyttelyään. Totesin miehelle, että ymmärrän koiraa hyvin - kyllä minäkin haluaisin jäädä pitkälleen nurmelle maisemia katsomaan! Onnekkaat he, jotka olivat saaneet parhaan maisemankatselupenkin.

West Bay vaikutti alkuun puhtaasti uudehkolta lomakyläkaupungilta uusine, moderneine rakennuksineen, mutta huvivenesataman kierrettyäni takaa löytyi myös vanhempia rakennuksia ja kirkko. Pistäydyin sekalaista antiikkia ja muuta rompetta täynnä olevalla sisäpihalla - wau, kajakista tehty kukkapenkki! - mehutauolla hengähtämässä ja suuntasin sitten hiekka-pikkukivirannan laidalle, mistä polku nousi vaihteeksi ylös, East Cliffille ja golfkentän viereen.

Seuraavassa alamäessä näkökenttään tuli taas vaihteeksi loma-asutusta. Itseäni ei tuo kylki kyljessä mökkeily viehätä, mutta toisaalta siirrettävien mökkien idea on hyvä. Täällä on niin paljon asukkaita, että omaa mökkirantaa ei todellakaan monelle riitä. Siksi lomakodit ovat aivan vieri vieressä. Ja jos aluetta tarvittaisiin joskus muuhun käyttöön, ei tarvitse purkaa rakennuksia perustuksineen, vaan karavaanikodit ovat siirrettävissä toisaalle.

Burton Freshwaterin loma-asutuksen kohdalla oli tehtävä pieni kiekaus sisämaahan päin, koska lähin silta virtaavan veden ylitykseen löytyi vasta sieltä. Kahlaamalla ylittämistä ei suositeltu virtauksen voimakkuuden vuoksi. Mietin, että nyt olen selvästi tiheämmin asutulla seudulla, koska asutus- ja lomakeskittymiä tuli vastaan niin lyhyin välimatkoin. Ihan erilaista kuin Cornwallissa!

Nousin Burton Cliffille, mistä Burton Bradstockin kylä näkyi sisämaan puolella. Laskeuduttuani Hive Beachille äkkäsin väkeä kuhisevan kahvila-ravintolan. Minulla oli rinkan läppätaskussa b&b:n emännän mukaan laittama evässandwich, kakkupala ja banaani, mutta teetä teki mieleni... Niinpä astuin Hive Beachin kahvila-ravintolaan ja aijai, kuinka siellä oli upeat tiskit. Lounaaksi olisi voinut nauttia herkkuja tuoreista äyriäisistä tai kaloista, lisäksi leivonnaistiski häikäisi.

Oli suorastaan pakko ostaa mukaan omena-siiderikakkupala teen seuraksi. Eväskakkuviipaleen voisi jättää iltasyömisiin!  Istuin tuulelta suojaan nurmelle syömään eväitäni ja Dorsetin omena-siiderikakkua, katselin merelle ja ajattelin jälleen kerran, miten mahtavaa oli olla täällä kävelemässä. Tätä iloa jatkuisi enää alle viikko, apua!

Punnersin itseni taas ylös. Kakkupalat on kulutettava...

Cogden Beachin kohdalla olin jo lähes merenpinnan tasolla - alkoi se päivän helppo osuus: miltei viivasuoran polun seuraaminen. Cogden Beachia jatkui usean kilometrin ajan ja kiersin alussa Burten Mere-lammikon sen yläpuolelta, meren jäätyä kannaksen taakse. Heinikossa oli varmasti lintuja pesimässä, mutta niistä ei näkynyt vilaustakaan.

West Bexingtoniin oli matkaa enää kaksi mailia. Olin jo muuttanut mieleni superhelposta suoraan kävelystä, sillä shingle on mukavampaa katseltavaa kuin käveltävää. Pikkukivissä ei jalka uppoa syvälle, mutta sen verran kuitenkin, että askellus on oikeasti raskasta. Vaikka shingleosuuksia ei ollut pitkälti, vakuutuin siitä, että kannatti yrittää pysyä kovemmalla maalla, jos sellaista yhtään näkyi.

Huomasin muuten olevani reitillä, jolla yhdistyvät South West Coast Path ja The Hardy Way. Kirjailija Thomas Hardyn mukaan nimetty pitkän matkan polku (220 mailia) kulkee Dorsetin ja Wiltshiren maisemissa. 

Kun shinglepolulla tuli vastaan fillaristi, otin mielessäni osaa. Pikkukivien massassa ei pääse polkupyörällä eteenpäin kuin taluttamalla, ainakaan tavallisella vekottimella. Näinköhän läskipyörä pärjäisi? Epäilen sitäkin.

West Bexingtonin jälkeen shingleä oli onneksi enää vähän, ennen kuin reitti siirtyi hyvälle tielle, jota oli joutuisaa kävellä. Jopa asvaltti tuntui pikkukiviin uppoamisen jälkeen mukavalta.
 

Enää ei tarvinnut laskeskella mielessään, montako nyppylää on vielä jäljellä ennen yösijaa, koska maasto pysyi rannan tuntumassa erittäin tasaisena. Kauempaa häämötti jo Isle of Portland, jonka kiertäminen olisi edessä kahden yön kuluttua. Huikea 27 kilometrin pituinen Chesil Beach ulottui sinne saakka. Mutta että kulkea rantaa pitkin, shinglessä? Ei kiitos!

Vähän ennen Fleet Lagoonia South West Coast Path lähti kaartamaan sisämaahan päin. Vaikka nyt ei tuullut, niistä harvoista loivilla rinteillä kasvavista puista näki kyllä, mistä päin tuuli yleensä puhkui. Aikamoisen tuulitukan oli tuokin yksilö kasvattanut. Vieläpä tuon betonitönön kruunuksi!

 Nousin rinnettä pitkin hieman ylemmäs, mutta vasemmalla puolellani kohoavalle Chapel Hillille ja siellä olevalle Pyhän Katariinan kappelille saakka ei reitti koukannut. Alhaalla oikealla puolellani näkyi jotain jännää. Pensaikkolabyrintti! Kun olin aikani labyrintin muotoa tähynnyt, tajusin sen olevan joutsenen muotoinen. No tietysti! Olihan siellä Abbotsbury Swannery, joutsentarha. Muistin hämärästi, että olin nähnyt joskus sieltä pätkän koti-Suomessa televisiossa. Mennäkö vai eikö mennä? Anti olla.

Mieluummin suuntasin jo niittyjen halki kulkevia kävelypolkuja pitkin itse Abbotsburyn kylään, joka vaikutti heti tosi viehättävältä. Vanhoja kivitaloja, kirkko, olkikattoisia taloja, maaseudun rauhaa. Turisteja varten kadun varressa oli myös keltainen liikennemerkin näköinen opaste, jonka tekstinä oli mutkanuolen alla Baby Swans. Aivan, nyt oli joutsenvauvojen sesonki, tuota kautta pääsisi siis joutsentarhalle katsomaan lukuisia pikkujoutsenia...  Askeleeni eivät kääntyneet vieläkään sinne päin. Joutsenia on tullut nähtyä. Mieluummin kohti bed & breakfastia, suihkua ja sitten iltaruoka, kiitos!

Kävelypäivä 48: Abbotsbury - Ferry Bridge