South West Coast Path 52: Lulworth Cove - Worth Matravers

Lulworth Coveen pääsin mukavasti Weymouthista bussilla, aloittamaan South West Coast Pathin toiseksi viimeisen päivän kävelyurakan. Bussi X55 oli aloittanut päivittäisen liikennöinnin kesän ajaksi juuri edellisenä päivänä, mikä mahdollisti yöpymisen toisaalla. Oli vähän pakko, koska Lulworth Coven siedettävän hintaiset majapaikat olivat jo täynnä, kun tajusin yrittää varausta. 

South West Coast Pathin polku nousi itse Lulworth Coven hevosenkengän muotoisesta poukamasta luonnollisesti ylös mäkeä, mutta ei karttaan merkittyä suorempaa reittiä vaan kiertotietä. Diversion-kyltit kertovat, että rantakalliot tai rantatörmät elävät koko ajan ja rapautumine etenee. Seurasin kylttejä kujalle, jota kävelin rauhassa ylöspäin, kun kuulin jotain huutoa oikealta puoleltani puutarhapalstalta. Kiitos herrasmiehelle, joka ystävällisesti kertoi, että olin kävellyt polkuviitan ohi. Palasin kiitollisena alamäkeen; omalta reitiltäni ei olisi päässyt läpi etsimään oikeaa polkua.

Ylhäältä näkymä Lulworth Coveen aukeni mahtavasti. Alapuolellani nautittiin jo rantaelämästä ja auringon lämmöstä, lähdettiin melomaan tai jonotettiin venekyytiä rannikkoa ihailemaan.

Lulworth Rangen läpikulku on mahdollista vain päivinä, joina armeija antaa siihen luvan. Pääsääntöisesti läpi voi kävellä viikonloppuisin ja tiettyinä loma-aikoina, mutta viikolla ei voi olla varma siitä, että kävely alueen halki onnistuu. Silloin liikkeellä oleva saattaa joutua kiertämään armeijan hallinnoiman alueen kiertotietä, mikä pidentää matkaa reilusti. Lulworth Rangen rajoitusajat löytyvät luotettavimmin netistä; opaskirjassa oli ilmoitettu ajat väärin ilmeisen painovirheen takia.

Huima näköala noin 125 metrin korkeudesta tarkoitti sitä, että seuraava - kartalla lyhyt - alamäki oli todella jyrkkä. Onneksi oli kuivaa! Ikävä kyllä rantakallioilla alimpana oleva Fossil Forestin polku oli tuttuun tapaan turvallisuussyistä suljettu, joten se poikkeama jäi tekemättä. Fossil Forestissa olisi nähnyt lähempää kivettyneen metsän!

Ammuntaa sieltä ampuma-alueelta kyllä kuului, mutta harvakseltaan ne laiduntavat lehmät siellä ääntelivät... Kävelijöiden pulinaa kovemmin kuului merituulen suhahtelu.

Mukavan meren rantaa myötäilevän tasamaapätkän jälkeen saavuin Mupe Rocksin maisemiin ja ohitin samalla kävelijäryhmän, jossa toistakymmentä vanhempaa kulkijaa nautiskeli maisemista oppaan johdolla. Rambler-porukka eteni rauhallista tahtia.

Mupe Bayn lahdella oli yksi purjevene ankkurissa. Katsoin ylös Bindon Hillin huippua kohti ja ajattelin, että juu, onneksi nousuista on tullut tähänkin asti selvittyä. Kartan mukaan olin Lulworth Coven liepeillä laskeutunut samaisen kukkulan toiselta laidalta...  Totta kai myös ylös nouseva polku oli erittäin jyrkkä. Kun pysähdyin rinteessä vetämään henkeä, rupattelin tovin kahden päiväretkellä olleen naisen kanssa, jotka olivat menossa vain muutaman mailin päähän, hylättyä Tynehamin kylää katsomaan. Tyneham tyhjennettiin vuonna 1943 vain 28 päivässä asukkaista sotilaiden harjoitustantereeksi ja vastoin odotuksia he joutuivat jättämään kotinsa iäksi.

Nousu oli läkähdyttävä, mutta maisema jälleen todella palkitseva. Oli ihana kävellä yläilmoissa ja katsella joka suuntaan avautuvia näkymiä. Sisämaan puolella suurella armeijan ampuma-alueella risteili pikkuteitä ja lojui muun muassa lukuisia tankkeja. Meri kimmelsi ja aloin kuvitella, miten ihanaa turkoosissa vedessä olisi uida. Siis kesällä, kun vesi olisi lämpimämpää...

Jyrkkää polku laskeutui Arish Melliin. Tiesin jo, että jyrkät mäet eivät päättyisi siihenkään, joten pidin omenatauon alhaalla retkipöydän ääressä. Eläkeläispariskunta lopetteli omaa evästaukoaan ja lähti jatkamaan kävelyä helpompaa reittiä pitkin, kohti East Lulworthia.

Minä keräsin voimani ja lähdin Flower's Barrowta kohti. Voi jestas mikä mäki taas! Polun meren  puolisissa rinteissä oli jänniä muotoja, ruohon peittämiä kumpuja. Rautakautisen mäkilin noituksen jäänteitä. Sisämaan puolella kookas kivirakennus erottui puiden keskeltä ja mietin hetken, onko se linna tai aateliskartano, mutta kartta kertoi että kyseessä oli Monastery Farm. Flower's Barrown laella oli iso kävelijäporukka tauolla, osa piirustusvälinein varustautuneina. 

Armeijan rajoitusalue kattaa ison läntin maata, joten oli todella onni osua paikalle silloin, kun tämän rannikkopätkän läpi pääsi kulkemaan. Olisin jäänyt paljosta paitsi, jos olisi pitänyt turvautua kiertoreittiin! Etenkin kun jopa sää oli täydellinen.

Naamani loisti kuin Hangon keksi, kun saavuin Worbarrow'n alueelle. Niin tajuttoman kaunista reitin varrella oli. Toki oli surullista, että alue oli jäänyt toisen maailmansodan aikana Lulworth Rangen osaksi eli armeijan haltuun, mutta ehkä maisemat olivat juuri siksi säästyneet muulta "kehittämiseltä". Kourallinen veneitä ankkurissa, rannalla veneellä saapuneita tai Tynehamin parkkipaikalta kävelleitä matkailijoita. Ulkoilijoiden pulinaa, ei sen kummempaa.

Gold Downille nousu vaati muutaman hikipisaran lisää. Niin vain kävi, että siinä samalla kallioiden väri muuttui vaaleasta harmaaksi, kun etenin kohti Kimmeridge Bayta pitkin kallioiden lakea. Olisi pitänyt olla geologi matkassa selittämässä Jurassic Coastin erikoisuuksia.

Etenki  siinä vaiheessa, kun yhä alemmas laskeutunut polku saapui Broad Benchin liepeile. Tosi outo kalliotasanne-terassi! Ja vielä luonnon muovaama! Ihan mieletön.

Kimmeridge Bayhin saapuessani pääsin paitsi hetkeksi tasamaalle, pois sotilasalueelta. Sen rajamaastossa oli - huvittavaa kyllä - myös öljylähde, joka on edelleen käytössä.

Jätskitauon jälkeen kapusin Purbeck Marine Wildlife Reserveltä ylös Clavell Towerille (1830) joka on Landmark Trustin omistuksessa ja uskomatonta kyllä, vuokrattavana lomalaisille! Miten olisi viikonloppu tässä nelikerroksinen tornissa?

Reitti kulki seuraavaksi hieman helpommassa maastossa peltojen laitoja pitkin ja ennätin huokaista helpotuksesta. Kaikki meni mukavasti Houns-tout Cliffille saakka, joka palautti jalat maan pinnalle eli jyrkkään rinteeseen. Hohhoijaa! Kun laskeuduin sieltä alas, oli päätöksen paikka: menenkö suoraan helppoa reittiä pitkin Worth Matraversin kylään vai kierränkö pidemmän lenkin ja lyhennän seuraavan päivän kävelyä? Sää oli niin uskomattoman ihana, että en voinut tehdä muuta kuin jatkaa kävelyä...

Käväisin Hill Bottomissa ja käännyin kohti St Aldhelm'sin kärkeä menevälle polulle. Chapman's Pool oli näyttänyt ihan ok:lta toiselta puolelta, mutta tältä puolelta se näytti aivan mahtavalta. Istahdin seuraavalle kivipenkille (siinä lukeneen kehotuksen mukaisesti) ja tuumin, että minulta loppuvat sanat.

Kun olin tähän asti vastannut että Hartland Point - Bude -väli oli ehkä hienoin osuus tällä reissulla, alkoi tämä pätkä nousta suosikkilistallani kohisten. Taitaa käydä niin että toiseksi viimeisen päivän kävely nousee top 2:n joukkoon, enkä voi olla järjestyksestäkään enää varma...

Niiden mietteiden jälkeen South West Coast Path tosin teki kepposen ja yritti muuttaa mieltäni. Edessä oli Chapman's Poolin maisemien jälkeen vielä yksi kiva ylös-alas-treeni. Eikä se olisi ollut täydellinen ilman rappusia! Annoin ne anteeksi maiseman kauneuden tähden. Mikään ei voinut pilata fiilistäni.

Kiersin niemenkärjen St Aldhelm'sin (vapaaehtoisten ylläpitämän) rannikkovartiostoaseman, jonka vieressä oli pieni St Aldhelm'sin kappeli. Melkoisen rauhallinen  paikka. Kävellessäni rantatörmää pitkin kulkevaa, osin puskittunutta polkua Winspitiin mietin vielä, ehtisinkö kävellä säällisessä ajassa Swanageen saakka, mutta totesin että jäljellä oleva matka oli liian pitkä siihen. Parempi siis mennä suunnitelman mukaisesti Worth Matraversin kylään ja ottaa taksi Swanagen majapaikkaani. Viimeinen bussi lähikylästä kun oli juuri ehtinyt mennä. Tai no, mikäs kiire tässä; jospa nauttisin ensin lasillisen ja käväisisin pubin toisessa päässä sijaitsevassa museossa katsomassa fossiileja, lähialueelta kaivettuja roomalaisia rahoja sun muuta...

Aivan pökerryttävän hieno päivä, noin 23 kilometriä aurinkoista taivallusta... ja South West Coast Pathia takana yhteensä noin 992 km.

Kävelypäivä 53: Worth Matravers - South Haven Point (reitin päätepiste)