South West Coast Path 45: Sidmouth - Seaton

Sidmouthiin olisi ollut kiva jäädä toiseksikin yöksi, etenkin siksi että sääennuste sateesta piti kerrankin paikkansa. Bed & breakfastin emäntä totesi, että hän ainakin olisi minuna jäänyt peiton alle nukkumaan! Sade oli onneksi vain vähäistä, mutta sen lisäksi keli oli sumuinen.

Luvassa oli jonkin verran ylä- ja alamäkiliikuntaa: yhteensä 734 metrin verran nousua päivän South West Coast Path-pätkän aikana, matkaa puolestaan tavallista vähemmän eli alle 17 km. Olin jo edellisenä päivänä tähynnyt kirkkaan kelin vallitessa rannikkoa eteenpäin ja laskenut ainakin viisi nyppylää, jotka pitäisi kavuta ylös ja alas.

Sidmouthin aallonmurtajaa päin löivät aallot voimakkaina, kun kävelin tasamaan päähän. Merimaisema oli usvan peitossa, samoin kallio, jolle ensimmäisenä piti kavuta asuinalueen kautta.

Talot jäivät taakse, edessä näkyi niittyä halkova polku. Eikä paljon muuta, mitä ylemmäs polkua pitkin nousin, sillä sumu vain tiivistyi. Oletettavasti liikkeellä ei olisi kovin monia muita kävelijöitä, ainakin jos sää pysyisi sateisena.

Olin ensin ajatellut, että päivän kävely saattaisi olla vain vetinen urakka jyrkkiä mäkiä kavuten, mutta kuten jokaisena muunakin päivänä, tuli silmien eteen jotain todella kaunista. Maagisen kaunis usvametsä - jo toisen kerran! Ei sittenkään valittamista… Kuin olisin astunut ihan toiseen maailmaan.

Olisin toki pysähtynyt lepuuttamaan jalkojani jyrkässä ylämäessä, mutta sykähdyttävän suloinen metsä olisi jarruttanut matkaani joka tapauksessa. Annoin saman tien ensimmäiset rappuset anteeksi. Olenko Tolkienin haltiametsissä?

Mäen päällä oli luultavasti näköalapaikka, mutta usvan läpi ei nähnyt mitään maisemia. Juuri kun edessä oli ollut metallilaatta, jossa lukivat etäisyydet vaikka mihin asti, jopa lähimpään paikkakuntaan Ranskan puolella.

Laskeuduin Salcombe Hill Cliffiltä jyrkät rappuset alas varovasti - sekä maa että rappusia reunustavat puuosat olivat liukkaita ja kohta oli edessä seuraava ylämäkiurakka, Higher Dunscombe Cliffille.

Rappusten sijasta on mukavampi kavuta ylös ”sileää” rinnettä, jossa jalkoja ei tarvitse nostaa niin korkealle… Esimerkiksi tämä porraskorkeus on meikäläisen pätkäjaloille hieman haastava, koska minulla ei satu olemaan koripalloilijan kinttuja. Kuntosalien stepperit ovat näihin kuntoratoihin verrattuna ihan naurettavia virityksiä...

Olin laittanut aamulla polvituen molempiin polviin luettuani reitin olevan vaativanpuoleinen. Puuskupuh-kävelysauvani avitti menoa ja väänsin pipostani kerran vedet pois - sekä sadevettä että hikeä ylämäkitassuttelusta.

Niinpä: näitä mäkiä, porrastreenineen kaikkineen ei yksinkertaisesti voi ottaa tosissaan. Ja itsepä tänne halusin tulla. Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki... Alkoi taas naurattaa!

Kun seuraavassa ylämäessä pysähdyin huilaamaan, nousi alempaa kohtuullisen reipasta vauhtia etenevä pariskunta, jonka kanssa olin jutellut edellisenä päivänä hetken Exmouthin lautalla. He olivat kävelemässä Land's Endistä Pooleen tiukalla aikataululla ja ilman lepopäiviä. Meni vain yksi hujaus, kun he olivat häipyneet näköpiiristä. Ihan kuin jälkimmäisenä astellut rouva olisi kaivannut hitaampaa tahtia, mutta mentävä oli.

Seuraavalla mäellä laidunsi hevosia ja pian kohtasin myös päivän ensimmäisen lehmälauman. Ne eivät korviaan lotkauttaneet, vaan jokainen eläin jatkoi ruohon popsimista niin kuin minua ei olisi ollutkaan.

Seuraavassa metsikössä tunsin houkuttelevan tuoksun. Valkosipuli? Kyllä! Villi sellainen eli karhunlaukka.

Dunscombe Cliffin jälkeen polku laskeutui ohi Weston Platsin, joka sijaitsee jyrkällä rinteellä. National Trustin kyltissä kerrottiin että erikoislaatuisessa paikassa oli viljelty vihanneksia paitsi omiin tarpeisiin, myös myyntiin ja jopa Lontooseen saakka. Hankalassa paikassa olevan rinneviljelmän tärkeitä apureita olivat aasit, jotka kuljettivat satoa ja lannoitteena käytettyä merilevää kapeilla poluilla. Aioin ensin käydä kurkkaamassa entisiä puutarhoja lähempää, mutta laskeuduttuani vähän matkaa käännyin takaisin. Jospa jättäisin ylimääräiset ylä-alamäkiasekeleet vähemmälle.

Katselin ja kuuntelin aaltojen loiskintaa. Meren tasolla näki ihmeen kauas verrattuna siihen, mitä olin kokenut yläilmoissa. Näinköhän sää olisi jo kirkastumassa? Katson autiota hiekkarantaa, ajatukseni mun kauas kantaa, vai miten se nyt menikään. Eikä ranta ollut tyystin autio: poikkeuksellisesti Weston Mouthin rannalla oli vaatimattoman puoleinen mökki. Melko rauhallinen paikka, luulisin.

Astuin Weston Mouthiin laskevan puron yli ja kiipesin vaihteeksi ylämäkeen. Usva leijui paikoin paksumpana tai ohuempana laidunmaiden ja peltojen yllä. Peltopyrähdyksen jälkeen reitti palasi kallioille ja ohitin romaneille varatun alueen (no right of way) ja kohta pääsin väistelemään lehmänläjiä. Eiväthän ne kauheasti haise, mutta nautin enemmän muista tuoksuista...

Berry Campin rautakautisen linnoituksen jälkeen villi valkosipuli tuoksui metsiköissä erityisen vahvasti; karhunlaukan pehmeä henkäys oli vallannut lehtimetsän. Ihan mieletöntä. Jos ei olisi satanut, en olisi varmasti saanut kokea tätä, sillä kosteus oli avannut tuoksumaailman. Branscomben kylä jäi vasemmalle alapuolelleni. Näinköhän sieltä käydään karhunlaukkaretkillä? Kun jätin leveän kärrytien, vei polku kohta jälleen jyrkkää West Cliffin rinnettä alas.

Meren rannalla Branscombe Mouthissa olisi ollut tilaisuus teetaukoon ja lämmittelyyn sisätiloissa, mutta päätin jatkaa matkaa suoraan Seatoniin. Hyvin erikoinen päätös, sillä yleensähän käytin hyväkseni mahdollisuuden teekupposeen matkan varrella. Matkaa oli kuitenkin jäljellä enää muutama maili ja halusin mieluummin uudelleen alkaneesta sateesta sisälle mahdollisimman pian. Pitäisin vain yhden tauon ja se olisi vasta seuraavassa kylässä.

Luulin ensin, että SWCP-polku nousisi notkosta jälleen ylämäkeen, mutta ähäkutti, reitti ohjasikin hulppeiden kallioiden alapuolelle! Tervetullutta vaihtelua. Polku kiemurteli toista mailia vihreän puuston ja pensaiston keskellä, yläpuolellaan mahtavat Hooken Cliffs-kalliot ja jossain siellä pensaikon oikealla puolella tyrski meri. Sade olisi saanut kyllä tauota edes hetkeksi, mutta siitä ei ollut toivoa. Polku ei kuitenkaan ollut mahdottoman mutainen.

Kun kapusin Beer Headia ennen kallion laelle, tunsin tuulen puhaltavan naamaani ihan voimalla. Mereltä puhkui tuulen ohella myös vauhdikkaita sadepisaroita, jotka iskivät hetkittäin naamaan kuin raekuuro. Pysyinpä ainakin hyvin herellä kalliota pitkin kävellessäni ja sain harjoitella hetkittäin myös tuuleen nojaamista. Ei sentään ollut myrsky…

Laskeuduin loivaa polkua alemmas ja ihmettelin, mitä noin kuuden naisen porukka oikein teki laitumen portin äärellä. Seurustelemassa? Olisivat nyt menneet läpi! Portille saavuttuani kuulin, että he pelkäsivät ylittää lehmälaitumen, jos vaikka lehmät kävisivät päälle. Huokasin mielessäni ja jätin pitämättä luennon laiduneläinten ohikulkijoita kohtaan tuntemasta välinpitämättömyydestä / pelosta ja pyysin saada mennä ensimmäisenä, kunhan päästäisivät minut kissing gaten lävitse rinkkoineni. Kun olin ylittänyt puolet laitumesta, käveltyäni välillä vain metrin päästä lähintä märehtijää, pysähdyin katsomaan taakseni. Naisporukka oli edelleen aidan takana! Käännyin ympäri ja heilautin käsiäni heille - tulkaa nyt! Eivät ne mitään tee! Onneksi järki voitti joukon ja he lähtivät varovaisina liikkeelle. Näkyivät selviävän läpi ihan ehjin nahoin.

Kohta olin odottamassani välietapissa, Beerin kylässä ja vain parin mailin päässä Seatonista. Totta kai piti käydä nauttimassa yksi olut paikallisessa pubissa… Beer @Beer!

Muistelin että jäljellä oleva matka Seatoniin olisi tasaista, mutta väärin meni. Nousin Beeristä pienen ylämäen kautta paikkaan, missä piti tehdä valinta. Kokeillako tasaista SWCP:n rantareittiä vai mennäkö varmuuden vuoksi sisämaan puolelta opastettua reittiä? Sade sai minut valitsemaan sisämaan puolen, mikä jälkikäteen osoittautui järkipäätökseksi. Vaikka se tarkoitti taas uutta ylämäkeä ja tien laitaa pitkin kulkemista, näin vähän ajan kuluttua laskeuduttuani kiertoreitin kautta Seatonin aallonmurtajalle, että välipätkän rantaa pitkin ei olisi edes voinut turvallisesti kulkea kovan merenkäynnin vuoksi. Jos olisin valinnut toisen reitin, olisin joutunut palaamaan omia jälkiäni takaisin.

Ihanaa kyllä, yöpaikkani Seatonissa oli tasamaalla, vain lyhyen matkan päässä rannalta. Äkkiä sisälle lämpimään, suihkuun ja kuppi tai pari kuumaa teetä! Katsoin opaskirjastani, että South West Coast Pathin oli reittiä yhteensä takana 866 km. Mieleeni tuli kauhistuttava ajatus. Apua, tämä loppuu pian!

Kävelypäivä 46: Seaton - Seatown