Sadetta luvassa, mutta sentään vain kevyttä sellaista. Vedenpitävää siis päälle tai ainakin rinkkaan päällimmäiseksi... Lähdin jatkamaan South West Coast Pathia aluksi hyvin kevyellä tavalla: Dartmouthin satamasta lähti sekä autoja että jalankulkijoita kyytiin ottava lautta kohti Dart-joen toisella puolella sijaitsevaa Kingswearia. Kyseinen lautta ei ole samanlainen kuin meikäläinen lossi, sillä se kulkee lautan vieressä puskevan hinaajan voimalla. Liikenne Dart-joen yli on jatkuvaa ja sitä hoidetaan kahden samanlaisen lautan voimin. Ilokseni samassa kyydissä lähti myös yksi tuttu kävelijä vaimonsa ja ystäväpariskunnan kera ja kävelimme aluksi yhtä matkaa.
Kingswearistä pääsi tietysti pois vain ylämäen kautta. Karttaan merkitty reitti poikkesi pikkuisen katujen reittiopasteista - vastaan tuli tiesulku - ja koska olimme kulkeneet hölmösti kartan emmekä näkemämme opasteviitan mukaan, saimme ottaa alkulämpimät pirullisen jyrkissä rappusissa. Jotka yksi ylireipas hölkkääjähemmo kipitti kepein asti, sillä aikaa kun meidän porukkamme huuteli hänelle kannustavia kommentteja ja raahusti saman pätkän huomattavasti hitaammin.
Selvisimme kuitenkin ylös ja pääsimme kulkemaan tasaisempaa, kapeaa katua, joka kulki varakkaamman puoleisten asumusten ohitse. Jollain onnekkaalla kasvoi viikunoita puutarhassaan ja vastapäisen talon nimi oli Peaches; sen oven pielessä oli banaanipuun taimia. Arvatenkin hyvä ilmasto monipuoliseen hedelmätarhaukseen.
Malcolm bongasi seinästä punaisen postilaatikon, joka oli vanhempaa tuotantoa. Kirjaimet V R (Victoria Regina) kertovat, että postiloota oli kuningatar Viktorian ajalta eli 1800-luvun jälkipuoliskolta. Kannattaa siis vilkaista, mitä nimikirjaimia vanhan näköisissä postilaatikoissa lukee!
Pääsimme pian vakavaraisen kansanosan asuinalueelta metsäreitille, jolta näki välillä myös merta ja pilkahduksen joen vastarannalla olevasta Dartmouthin linnasta. Mutkarappuset johtivat notkon pohjalle, sitten lämmittelimme iloisen jyrkässä ylämäessä. Muistin, että päivän reitin luokitus taisikin olla strenuous.
Polun varrella näin ensi kertaa erikoisia mustia, käyristettyjä lapioita telineessä. Niiden alla luki Fire warning - Take care. Sammutusvälineitä metsäpalon varalta siis.
Pitkälti puiden suojissa kulkenut polku nousi Inner Froward Pointilla olevan rannikkovalvojien pömpelin luo ja Visitor Centerin luo. Valvontapisteessä vahtia pitänyt herra kutsui porukkamme sisälle hetkeksi, kun olimme aikeissa suojata itsemme paremmin juuri alkaneelta sateelta.
Rannikkovartioston henkilökuntaa ja toimipisteitä on vähennetty viime vuosina paljon ja mantereella olevissa tähystyskopeissa on yhä useammin ainoastaan vapaaehtoisia tekemässä rannikkovalvontaa, valmiina tekemään hälytyksen, jos jokin ongelma merellä havaitaan. Näkyvyyttä voi olla hyvällä kelillä jopa 16 mailin verran, kertoi vahtivuorossa ollut David. Ikkunoihin kiinnitetyt tuulilasinpyyhkimet ratkaisivat näppärästi yhden näkyvyysongelman...
Tähystyspisteestä polku mutkitteli jyrkästi alas meren puoleiseen rinteeseen, ohi toisen maailmansodan aikaisten betonirakenteiden. Brownstone Battery oli rakennettu paikkaan heti vuonna 1940 suojelemaan lähialueita vihollisten hyökkäyksiltä. Kalliolla pidettiin vahtia voimakkaiden valonheitinten kanssa yöaikaan ja tulitus oli mahdollista kahdesta eri paikasta. David kuitenkin kertoi, että täällä passissa olleet pääsivät onneksi sodassa vähällä.
Kun olin jo laskeutunut polkua alas, huomasin muiden jääneen taakseni. Vai olivatko he valinneet toisen reitin eteenpäin? Olinhan oikealla reitillä, ihan varmasti? Kyllä olin, kertoi kartta.
Pieni sade piti minulle seuraa seuraavan tunnin ajan; en kuitenkaan ollut varma, olivatko hiukseni märät sateesta vai rattoisasta ylä-alamäkiastelusta, jota tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Olin edellisenä päivänä mennyt tokaisemaan että jokin pätkä oli tuntunut enemmän moderate-luokitellulta kuin sterenuousilta, mutta matka Brixhamiin oli oikeasti ihan vaativa. Matkaa oli tuli kertymän "vain" noin 17 km, mutta menin hyvin pian ylä-alamäkiparien laskuissa sekaisin.
Polulla oli tällä kertaa useampiakin vastaantulijoita. Useimmat kohtasin Coleton Fishacren puiston alapuolella, missä mietin mennäkö National Trustin puutarhan teehuoneeseen, mutta hoidetulle puistoalueelle oli reilun 10 punnan pääsymaksu. Hieman liikaa! Päätin pärjätä eväsleivällä ja hedelmillä Brixhamiin saakka.
Kuten tavallista, kohtasin laiduntavia poneja, lehmiä vasikoineen ja roppakaupalla lampaita useammassakin paikassa. Lampaiden jätökset lannoittavat maata ansiokkaan laajalla alueella, niin polulla kuin sen vieressä kaikkialla... Kalastajavene puksutti hitaasti sekin kohti Brixhamia rannikon suuntaisesti.
Vaikka pilvinen sää teki maisemasta tavallista harmaamman, pysyivät maisemat edelleen hienoina. Jyrkät kalliot kipusivat pariinkin otteeseen yli sataan metriin ja päivän yhteenlaskettuja nousuja oli 912 metrin verran. Ihan kivasti.
Kun vastaan tuli Man Sandsin rinteessä saksalaispariskunta kaupunkikengissä ja ilman sadevarusteita, kuuntelin epäuskoisena, kun he kertoivat olevansa kävelyllä Brixhamista Kingsweariin. Mistähän reitti menee, he kysyivät. Otin karttani esille ja huokasin mielessäni. Onneksi pariskunta oli itsekin hoksannut että rantapolku ei olisi heille ideaalein kulkutie ja yritin parhaani mukaan näyttää ja selittää, mitä kautta pääsisi Kingsweariin johtavalle tielle, suorimmalle reitille. Toivon mukaan he eivät kastuneet.
Ilahduin, kun näin taas polkua reunustavan aidan vieressä kukkivia villiorkideoita. Kotoinen maariankämmekkämme on pienikokoisempi ja vaaleampi kukkasiltaan, mutta muuten hyvin samannäköinen.
Berry Headiin saapuessani katsoin St Mary’s Bayn kallioita loma-asutuksen alapuolella. Erivärisiä kallioita vierekkäin ja muutenkin - täällä ei ollut niin tummaa kiveä kuin monessa paikassa aiemmin. Jossain kalliot olivat kevuen punertavia, toisaalla vaaleanruskeita, vaaleamman harmaita.Tulisiko vastaan vielä vaaleampia kallioseinämiä? Vähän ennen talorykelmää harmaaksi muuttunut, puinen Pyhän Maryn patsas katsoi laivan keulakuvan lailla merelle jyrkänteen laidalla.
Sharkham Pointissa olin jo Berry Headin luonnonsuojelualueella, mutta itse Berry Head oli vasta seuraavan niemen kärki. Lomalaisten karavaanarialueen jälkeen saavuin Napoleonin sotien aikaisten linnoitusten raunioille, joista tuli mieleen Suomenlinna. Pohjoisesta ja eteläisestä linnoituksesta oli jäljellä muureja ja sotilaallisten rakennusten raunioita, muun muassa ammusvaraston jäänteitä. Alue oli nyt yleistä puistoa, jossa voi viettää vaikka piknikin.
Minulla ei ollut pikniktarpeita matkassa ja muutenkin oli kiva päästä sisälle tuulensuojaan toviksi, joten ilahduin kun The Guard House Café oli vielä avoinna! Banaani-fudgekakku ja kuuma tee maistuivat erinomaisesti. Vähän lisävirtaa viimeiselle reilulle kilometrille Brixhamiin.
Bongasin polun varresta, puiden juurelta, vielä pari syklaamin näköisiä kukkasta muiden luonnonkukkien seasta, mutta sitten puusto antoi sijaa rakennuksille, polku muuttui kaduksi ja katu pitkin aallonmurtajan laitaa kulkevaksi kävelyväyläksi. Purjeveneiden mastojen rykelmät lähenivät, samoin Brixhamin keskusta. Satamassa näkyi myös useita kalastajaveneitä.
Mahtavaa, täällä opastetaan siihen että lokeille ei saa antaa ruokaa! Olen itse lopen kyllästynyt niiden ahneesti jäätelön tai muun syömisen kimppuun syöksyvien siivekkäiden ryöstöiskuihin.
Saavuin Brixhamiin reilun seitsemän tunnin matkanteon jälkeen ja ajatus levosta sekä iltaruuasta tuntui ihanalta. Brixhamin katukuvasta löytyi hauskaa katsottavaa jo matkalla hyvin lähellä satamaa olevaan majapaikkaani. Toivottavasti seuraavana päivänä matkalla Babbacombeen olisi ihan kokonaan kuiva päivä! Matkamittarissani Brixhamissa jo iloiset 784 km :)
Kävelypäivä 42: Brixham - Babbacombe
Kommentit
Lähetä kommentti