South West Coast Path 46: Seaton - Seatown

Seatonissa vietetyt kaksi yötä sisälsivät yhden lepopäivän, joten lähdin virkistyneenä jatkamaan taivalta. Rantabulevardin päättyessä vastaan tuli Seaton Marshes-alue, jossa viihtyvät monet siivekkäät; niinpä neljännesmailin verran autoilijoiden (ja miksei meidän muidenkin) piti varoa sorsia sun muita tien tuntumassa parveilevia lintuja, jotka eivät aina älyä väistää ajoissa. Mutta vielä pahempaa oli luvassa ensimmäisessä jyrkässä ylämäessä.

Varokaa! Kävelijöitä ja eläimiä!

Toivottavasti eivät käy päälle. Pienempien otusten turvaksi oli lapsen kätösin maalattu kyltti, jossa pyydettiin hiljentämään. Please SLOW DOWN - Cats, foxes, rabbits crossing. Thank You. Joku oli vielä lisännyt squirrels, badgers, slow worms, door mice.

Kylttientekijät olivat ahkeroineet oikein urakalla, sillä Axe Cliffin golfkentän jälkeen polun laidassa törötti ihan meikäläiselle ja lajitovereilleni suunnattu viesti. Tällainen varoitus oli ihan poikkeuksellinen, samoin se, että annettiin osviittaa kävelyn vaatimasta ajasta. Luulenpa, että moni on yllättynyt siitä, että lyhyeltä kartalla näyttävä matka vie useita tunteja aikaa eikä polku ole niitä helpoimpia.

Olin itsekin kuullut jo jokunen viikko aiemmin juuri tästä osuudesta South West Coast Pathin aiemmin kulkeneelta pariskunnalta. He olivat kuvailleet pätkää lähes viidakkomaiseksi, niin vehreää metsässä ollut.

Alkumatkasta ei tosin ollut huolehtimista, kun annoin kepeän merituulen löyhytellä kasvojani ja seurasin viljapellon lainehtimista vaaleiden kallioiden yllä. Vihneistä päätellen ohraa ja noin hyvässä kasvussa jo toukokuun lopussa. Sen se passeli ilmasto tekee.

Heti alkumatkasta polku oli antanut viitteitä siitä, että mutaosuuksia on odotettavissa. Kun polku saapui Axmouth-Lyme Regisin luonnonsuojelualueelle, oli polku paikoin erittäin haastavaa. Reittiä oli paikkailtu ja osin siirretty aavistuksen verran polkupohjaa korjattaessa. Sorastetut porrasaskelmat olivat ihanan kuivia ja välillä muukin polku, mutta puhtain kengin ei ollut mahdollista tänään taivaltaa. 

Goat Islandin jälkeen alkoi se "viidakkomainen" taival, jonka aikana merelle ei useasti päässyt kurkistelemaan. Siinä ei kuitenkaan ollut valittamista, sillä kaikkialla polkua ympäröivä vehreys oli lumoavaa, murattien koristamine puineen.

 Eihän näitä nykeröneniä voi ohittaa pysähtymättä!

Kävelijöitä oli liikkeellä ihan mukavasti ja sain useasti väistää Lyme Regisistä Seatonin suuntaan kulkevia pieniä ryhmiä. Yksi kanssani samaan suuntaan matkalla ollut pitkän matkan kulkija ohitti minut ensin, sitten minä hänet, kun olin valokuva- ja muiden onpa-tuossa-kaunista -pysähdysten jälkeen palannut normaaliin kulkuvauhtiini ja se kävelijämiekkonen istahtanut juomatauolle.

Ensimmäinen metsän keskeltä avautunut näköalapaikka tarjosi kurkistuksen kivikkoiselle merenrannalle. Siellä eri kallioiden (Dowland's Cliffs, Rousdon Cliffs, Whitlands Cliffs, Ware Cliffs) alla kulki pitkä alue, jonne ei ollut laskeutumista puiden suojista. Maasto oli hyvin jyrkkää ja polun ulkopuolella näytti riittävän vaikeakulkuiselta, niin että ei tehnyt mieli edes yrittää kurkata pidemmälle.  Nautin vaahteroiden, pyökkien, tammien ja ties minkä puiden katveessa kulkemisesta, villin valkosipuli tuoksusta, pysähdyin lukemaan Rousdon-kallioiden raunioiden tarinaa.

Plus tein parhaani, että en tuiskahtanut nenälleni tai takamukselleni todella mutaisella, liukkaalla polulla. Eritoten alamäessä sai olla hyvin varovainen. Kun vastaani tuli herrahenkilö avonaisissa sandaaleissa kuivemmalla osuudella, varoitin häntä hyvin mutaisesta reitistä. Hän totesi että edessä oli vielä mutaisempaa... Eteneminen ei tässä kunnossa olevalla polulla ollut mitenkään huimavauhtista, mutta onneksi ei ollut kiirettä lauttarantaan tai vastaavaan.

Granny's Teeth

Laskeuduin rinnettä ja rappusia myöten Lyme Regisiin, jossa olin viettänyt edellisen päivän eli lepopäiväni iltapäivän rauhassa käpsytellen. Niinpä "pakollinen" käynti kaarevalla, pitkällä aallonmurtajalla eli The Cobbilla oli hoitunut jo silloin. The Cobbista tulevat mieleen romaanit ja elokuvat; Jane Austenin romaani Viisasteleva sydän (Persuasion) sijoittuu osin Lyme Regisiin rappuskohtauksineen - kuten leffakin - mutta näkömuistiin on jäänyt vielä sitä paremmin John Fowlesin romaanin Ranskalaisen luutnantin nainen ja Meryl Streep seisomassa huputetussa viitassaan The Cobbilla. Pitääpä lukea molemmat kirjat uudelleen ja tietysti katsoa myös elokuvat!

Silloin edellisenä päivänä kävin The Cobbin kärjessä niin kaukana kuin saattoi. Laiskasti ajattelin, että eipä tarvitse astella sinne rinkka selässä, vaan kulku joskus hyvinkin tuulisella, kaiteettomalla aallonmurtajalla sujuu takuuvarmasti paremmin ilman isoja kantamuksia. Tähysin varuiksi myös maisemaa ja laskeskelin edessä aukeavasta maisemasta rantaviivan nyppylöitä sekä pohdin kallioiden profiileja. Tuolla siis loivahko nousu, tuotta kenties jyrkempi...

Vaan takaisin nykyhetkeen. Lyme Regisin taivas oli pilvistynyt lisää aamupäivän kuluessa eikä pikkukivien ja maihin huuhtoutuneiden simpukankuorien peittämällä rannalla ollut auringonpalvojia. Lyme Regis houkutteli aikanaan monia tunnettuja nimiä vierailulle. Jane Austenin ohella kaupungissa lomailivat muun muassa Beatrix Potter, Alfred Lord Tennyson, H.W. Longfellow ja J.R.R. Tolkien, joiden majapaikat on merkitty nähtävyyskarttaan. Vanhassa kaupungissa on viehättävä tunnelma. Oli kyllä aika hupaisaa nähdä edellisenä päivänä yhden puodin ikkunassa muumituotteita!

Nautittuani tee-sandwich-lounaan mukavassa kahvilassa oli aika nostaa jälleen rinkka selkään ja hakea reitti seuraavaan ylämäkeen kapeiden katujen kautta. Selvitettyäni alun asvalttia pitkin polku johti niitylle, jolta aukesi kiva näkymä Lyme Regisiin ja The Cobbille. Aikamoinen rakennelma se on ollut rakentaa kaupungin ja sataman suojaksi.

Valitettavasti polku ei jatkunut parhaita maisemakallioita pitkin, vaan reitti oli ohjattu jyrkän metsärinteen kautta koukkaamaan Timber Hillin (178 m) takaa kulkevalla tiellä, sitten golfkentän halki ja vasta sitten asvalttitien laitaa takaisin merimaisemien ääreen. Diversion-kyltti tuli jälleen tutuksi; pieniä muutoksia reitillä.

 Meren luo paluu edellytti katujen tallaamista, sillä reitti kulki Charmouthin pikkukaupungin läpi ja taisin siellä välillä harhautua South West Coast Pathin viralliselta väylältä sivuunkin, koska katuvarsien opasteet eivät pysyneet koko aikaa näköpiirissäni. Charmouthin rannalta sai nähdä jyhkeät kalliot alhaalta käsin. Rantatassuttelijoita riitti ja olisi minunkin mieleni tehnyt jäädä sinne kaikessa rauhassa kuljeksimaan, kuuntelemaan aaltojen suhauksia, jalkojen rapinaa kiviä vasten. Ja tarkkailemaan toiveikkaana maahan, josko sieltä löytyisi laineiden rantaan tuoma fossiili, vaikka ammoniitti! Moiset mietteet oli hylättävä, sillä kalliot odottivat kapuajaansa.

Kartan mukaan South West Coast Pathin reitti olisi kulkenut juuri rannan yläpuolisia kallioita pitkin, mutta vastaan tuli tilapäisesti kiertotielle ohjaava opaste. Lähdin siis vaihtoehtoiselle reitille, joka kulki sisämaan asuinkatujen ja pikkutien laitaa ylös National Trustin hallinnoimalle Stonebarrow Hillin alueelle.

Stonebarrow Hillin porteilla oli tiukat varoitukset autonsa parkkeeraajille. Tyhjennä autosi. Sinä voit tehdä sen tai varas voi tehdä sen. Valinta on sinun. Esimerkiksi navigaattorit, käsilaukut, lompakot, av-laitteet, käteinen, vaatteet, työkalut. Enää ei riitä että ne eivät ole näkyvillä.  On se hyvä, että kaikki olennainen kulkee rinkassa mukana ja pysyy myös näköpiirissä.

Kukkulalta laskeuduin Westhay Farmin maalaistaloa ja merta kohti; reitti näytti ihanan helpolta. Mitä nyt se kauempana kohonnut nyppylä riemastutti jo etukäteen.

Avarassa maisemassa sain runsaasti aikaa henkiseen valmistautumiseen päivän viimeistä kunnon nousua varten. Vauhtia oli hidastettava hieman, kun lähenin reittiviittaa, jonka tykö vasikkalauman ryhmähenkisimmät olivat kokoontuneet. Mitä lie suunnittelivat. Rohkein seisoi hetken valmiusasennossa minua vastaanottamassa, kunnes ymmärsi että kuljen laitumen poikki joka tapauksessa. Lehmäteinit siirtyivät sopuisasti sivuun, kun olin saapunut riittävän lähelle.

Golden Capille kapuaminen oli kieltämättä hikistä puuhaa. Sitä edelsi kevyt nousu Broom Cliffin rinteelle, sitten edessä oli vähän tiheämpään karttaan piirrettyjen korkeuskäyrien kohtaaminen elävänä. Huomasin ylös noustessani, että tuolle 191 metrin korkuiselle nyppylälle kiipeäminen sujui kaikesta huolimatta kohtuullisen helposti. Se ei tarkoita sitä, ettei nousussa hengästyisi, vaan sitä, että ylös-alas -liikuntaan oli tullut jo totuttua ja tämäkin oli vain yksi monien joukossa. Paitsi että maisemat Golden Capin huipulta olivat uniikit! National Trust saanut lahjoituksena Golden Capin ja huipulla olevassa muistokivessä kerrotaan, että lahjoitus tehtiin pitkäaikaisen puheenjohtajan, Antrimin jaarlin muistoksi. Aikamoinen muistolahja.

Aurinko helotti vielä upeasti taivaalla kun laskeuduin Golden Capilta Seatowniin. Oli jo myöhäinen iltapäivä ja varjoni pellon halki kulkevalla polulla pitkä kuin mikäkin. Seatown on niin pieni kylä, että en sitä kaupungiksi tohdi kutsua. Ehkä juuri siitä syystä en ollut saanut sieltä majapaikkaa, vaan minun oli käveltävä vielä toista kilometriä läheiseen Chideockiin, jossa odotti bed & breakfast-majoitus. Kun olin tarkistanut majapaikkani tarkempaa sijaintia, olin erityisesti riemuinnut lauseesta, jossa huomautettiin matkan Seatownista olevan tasamaata. Musiikkia meikäläisen korville! Ja tuolla Golden Capin laella sekä sieltä laskeutuessani olin tätä tasamaa-lausetta lämpimästi muistellut. Kun vielä B&B-huone näköaloineen ylitti odotukset, oli ihana heittäytyä lekottelemaan. Ah onnea!

Kävelypäivä 47: Seatown - Abbotsbury