South West Coast Path 43: Babbacombe - Exmouth

Edessä oli aallonmurtajapäivä - ei tosin ihan heti, sillä Torquayhin sulautunut lähtöpisteeni Babbacombe oli sijaitsi jyrkähköissä rinnemaisemissa. Babbacombe ennen ollut kalasatamakylä, mutta Torquayn niemi oli vähitellen tullut täyteen asutusta, idän puoleisia rantarinteitä ja säästettyjä metsiä lukuun ottamatta. Olin pistäytynyt iltakävelyllä Torquayn keskustan puolella, mutta illaksi hiljentynyt keskusta ei yksinkertaisesti viehättänyt. Harmi, sillä majapaikkani Avron B&B oli todella mukava.

Palasin aamiaisen jälkeen Babbacomben Cliff Railwayn yläaseman luo, mihin olin edellisenä päivänä päättänyt South West Coast Pathin tarpomisen. Otin muutaman askeleen yläaseman vierestä lähtevälle polulle, mutta kaivoin varmuudeksi kartan esiin. Kartan mukaan piti lähteä Cliff Railwayn vierestä jyrkästi alaspäin. Kaikeksi onneksi rinnerautatieaseman ikkunasta huikattiin minulle, että ei sinne, polku on romahtanut. Mies tuli vielä kopista ulos ja selitti, mitä kautta pääsen jatkamaan reittiä. Kiitos! Säästyin turhalta alas-ylös-kapuamiselta! Opaskirjan sanalliset ohjeet olisivat toki kertoneet oikean reitin, mutta se oli visusti rinkassa.

Seurasin ohjeita Model Villagen (ei mikään mallikylä, vaan pienoismalleista koostuva nähtävyys!) parkkipaikan ohi ja pääsin oikealle reitille. Alkupätkä katujen varsilla ei juurikaan tuntunut retkeilyreitiltä, mutta kohta pääsin metsän puolelle. Opasteita oli harvassa, joten etenin osittain arvaamalla, kun tulin polkujen risteykseen. Yleensä reitillä päti sääntö: valitse meren puoleinen polku, joten otin oikealle kaartavan uran. Ei muuta vikaa kuin se, että se kapeampi polku oli superniljakas ja otin Puuskupuh-kävelysauvani esille, etten kaatuisi jyrkässä alamäessä. Puuskupuhissa ei valitettavasti ole päässä piikkiä, joten eteneminen oli edelleen epävarmaa. Polku kapeni ja aloin epäillä, että tuli valittua väärä reitti. Olenkohan sittenkään tarpeeksi lähellä Shag Cliffiä?

Kuulin alempaa liikettä. Kauris! No hyvä on, ehkä tämä harharetki tuli tehtyä siksi, että näin tuon kauniin eläimen… Kapusin itseäni sadatellen iljanteisen liukasta mutapolkua takaisin ylös ja pian näin opasteen ylämäkeen. Oma moka.

Oikea polku oli mukavan leveä eikä sillä tarvinnut pelätä yllättävää liukastumista, vaikka punaruskean maan pito ei parhaimpia ollutkaan. Olihan minulla joka tapauksessa Puuskupuh apuna. Alamäkilenkki oli kuitenkin nostanut hien pintaan ja aloin toivoa viilentävää tuulta - mutta tietenkin polku kulki alkuun metsän suojassa. Ei sentään satanut, vaikka taivas harmaa olikin!

Päivän alkuosan luokitus strenuous alkoi toteutua. Kun näin viitan vaihtoehtoiselle reitille Maidencombeen virallisen reitin kyltissä, päätin kokeilla helpompaa - ihan sen vuoksi, että olin huolissani siitä, ehtisinkö iltapäivän lopuksi viimeiseen lauttaan yli Exe-joen. Olin lähtenyt liikkeelle aika myöhään ja matkaa oli kuitenkin jäljellä reippaasti. Nousin yhden mäen kevyempää reittiä, mutta palasin sitten ensimmäisen tilaisuuden tullen pellon yli meren puoleiselle reitille. Avarassa maisemassa oli toki mukava kulkea.

Siitäkin huolimatta, että Watcomben jälkeen sain nauttia ylä- ja alamäkien sarjasta. Rappusilla ja ilman. Rappusten suunnittelijan täytyy olla törkeän pitkäjalkainen tai sitten hän vain päätti pistää kaikki South West Coast Pathin kulkijat kuntotestiin. Kenellä jalka nousee korkealle? Kerta toisensa jälkeen… On suorastaan ikävä ”matalia” rappusia, kuten Harjun portaita Jyväskylässä! Polulla katsetta virkisti taas uusi eläinystävä, vaskitsa. Kuuntelin edelläni astelevan kahden vanhemman naisen keskustelua ja selvisi, että toinen heistä ei ollut ikinä nähnyt käärmettä. Paitsi että vaskitsahan ei ole käärme, vaan lisko, jolla ei ole jalkoja.

Pysähdyin yhden mäen päällä rupattelemaan eläkkeellä olevan reppupariskunnan kanssa, joka oli pysähtynyt syömään eväitään. Hyvä syy hengähtää hetki mukavan ylämäen jälkeen! Rouva pohti ääneen, että kyllä hänkin haluaa kävellä koko South West Coast Pathin, kun kuuli omasta reissustani. Toivotin onnea matkaan - se ei ole kuin lähtemisestä kiinni.

Kun Shaldon ja Teignmouth tulivat näkyviin, yksittäiset sadepisarat saivat ihan liikaa kavereita. Laitoin rinkalle sadesuojuksen ja sonnustauduin goretakkiin, mutta päätin pärjätä muuten shortseissa. Eivät ne pahasti kastuisi ja kintuista viis. Lehmälauma päätti yhtäkkiä kirmata vauhdilla laitumen toiseen laitaan - mikäs sadetanssi tuo oli? No, ei pieni sade haittaa.

Kävelin sateessa Shaldonin rantaan odottamaan lauttaa merkityn pisteen luo ja mietin, rimpauttaisinko kyltin numeroon, mutta huomasin että paatti puksutti jo vastarannasta minua kohti. Lyhyt venekyyti vei minut ja pari muuta Teign-joen yli ja popsin samalla lounasleipäni. Nyt ei mitään pitkiä pysähdyksiä, että ehtisin myös Exe-joen lauttaan!

Teignmouthista pääsin kävelemään tasamaalla hyvän matkaa, aivan rantaradan viereisen aallonmurtajan päällä olevaa jalkakäytävää pitkin. Ihanan joutuisaa ja sadekin piti välillä taukoa! Tasamaapätkältä oli vain kaksi poikkeamaa Horse Rocks-kallion ja asuinalueiden vuoksi, sitten matka jatkui taasen aallonmurtajaa pitkin. Raisummalla tuulella aallot lyövät railakkaasti jalkakäytävän päälle, eikä kulkeminen näin lähellä merta ole silloin turvallista. Rantarataa näin meren tuntumassa kulkevat junatkin ovat toisinaan joutuneet pitämään taukoa turvallisuussyistä. Vaan oli superinsinööri Isambard Kingdom Brunel aika epeli, kun tämänkin rautatiereitin rohkeasti suunnitteli!

Reitti käväisi ennen Dawlishia sisämaan puolella ison tien laidassa pariin otteeseen, sillä aikaa kun rautatie jatkoi matkaansa tunnelien läpi pohjoiseen. Puistoalueella tuli vastaan pari hienoa graffitia, joista ensimmäisen viesti oli We can't feed the poor but we can fund a war. Tämä toinen, Aim for the stars, sai minut ajattelemaan monenlaisia asioita - myös reissuni "tähteä", South Haven Pointia, joka odotti vielä pitkän matkan päässä...

Dawlishissa laskeuduin jälleen radan edustalle, merenrantaan ja kävelemään pitkin aallonmurtajaa. Myös junamatkustajia hemmotellaan hienoilla maisemilla tällä rantaradalla, eikä minullakaan ollut valittamista. Junia ei järin tiheään porhalla ohitse, joten kiskometelikin pysyy aisoissa.

Olin ensin aikonut vain jatkaa matkaa suoraan, mutta olihan Dawlishissa kurkattava edes vähäsen kaupungin puolelle. Siirryin rautatien alittavan tunnelin kautta radan toiselle puolelle ja astuin puiston laitaan, missä Dawlish Waterin uoma virtasi kohti merta. Mitä, musta joutsen poikasineen! Enpä ollut ennen moista nähnyt!

Joo, mustat joutsenet riittivät Dawlishin nähtävyydeksi minulle... Pitkäkaulaisten tipujen ihastelun jälkeen palasin takaisin aallonmurtajataipaleelle. Se voi kuullostaa tylsältä, mutta olikin virkistävää, etenkin kuuman teemukillisen jälkeen - sen verran taukoa uskalsin itselleni suoda, vaikka kello riensi ja pääkopassa nakutti Exe-joen lautta-aikataulu. Aallot vyöryivät välillä rantaan, välillä roiskivat muuria vasten ja pisaroita sinkoili yllättävän korkealle. Kerrankin sai tassutella niin lähellä merta! Ja olihan se myös joutuisaa, ajattelin toiveikkaasti. Viiden lauttaan voisi sittenkin ehtiä.

Polun vierestä näki läheltä erikoista punaista kalliota, jossa oli jänniä kolosia vaikka kuinka. Hienon värisellä kivellä kasvoi paikoin kukkamättäitä, lisäämässä komeutta.

Dawlish Warrenin kohdalla meri- ja kalliomaiseman ilo päättyi, sillä reitti vei minut viimeisen neljän mailin ajaksi autotien vartta seuraavalle yhdistetylle kävely- ja pyörätielle. Olihan se tasainen ja yhtä joutuisa kulkea kuin aallonmurtajat, mutta autojen vieressä käveleminen ei ole suosikkijuttujani. Keskityin vain siihen, että pitää ehtiä lauttaan. Riemuni olikin suuri, kun olin Starcrossissa liki puolta tuntia ennen päivän viimeisen lautan lähtöaikaa ja ehdin rauhassa kävellä laiturille yli radan. Pyöräilijäpariskunta kauhistui, kun kuuli että lauttapileteistä hyväksyttiin vain käteismaksu, mutta kippari oli rennon joustava ja odottelimme hetken aikaa, että rouva ehti kirmata radan toiselle puolelle ja takaisin käteisen haun merkeissä. Aikataulun kanssa ei kuulemma ollut niin nöpön nuukaa.

Exe-joki ylittyi mukavasti vesitse, eikä tarvinnut turvautua varasuunnitelmaan käyttää bussia tai junaa Exeterin kautta, mikä olisi vienyt reippaasti enemmän aikaa. Lisäksi Exmouthin majapaikkani Manor Hotel oli ihanan lähellä reittiä, eikä missään parin kilometrin päässä ylämäessä! Päivän saldo oli noin 23 kilometriä, josta iso osa oli tasaista alun mäkitreenien jälkeen. Juuri helpon loppumaaston ansiosta onnistuinkin ehtimään sille viimeiselle lautalle Exmouthiin.

Kävelypäivä 44: Exmouth - Sidmouth