Luvassa epävakaista säätä, mutta kohtuullisen helppo reitti tälle päivälle! Kuten tavallista, matkaa edessä noin parikymmentä kilometriä. Kalasataman viereisessä muurissa kohtasin muutaman mosaiikkityön ja hienoja muraaleja, joista yksi oli peräti South West Coast Pathin tammenterho.
Reitti jatkui kalasataman laidasta, asvaltoituna ja helppona kuin mikä - mitä nyt kävelytien reunalla hortoilua piti välttää, ettei tulisi horjahdettua kylmään kylpyyn. Muistin kuinka majapaikkani isäntä oli kertonut veden nousseen aiemmin paljon korkeammalle, niin että parin nyt meren pinnasta monta metriä ylempänä olleen pubin väliä oli kuljettu pikku lautalla eikä katua pitkin.
Parinkymmenen kilometrin pätkä oli oletukseni mukaan ihan liian pitkälti kaupunkimaisemaa - sitä kun riitti maisemassa mailitolkulla - mutta yllättäen aika pian pääsin viheriöiviin tunnelmiin. Tosin sillä hinnalla, että meri ei ollut vieressä tai näkyvissä.
Reitin varrelle osui Battery Gardens-puisto sotamuistoineen. Paikalla oli ollut jonkinlainen patteristo jo vuodesta 1586, mutta nyt näkyvissä olevat rakenteet pistettiin pystyyn vuonna 1940 siltä varalta, että saksalaiset hyökkäisivät. Kun kapusin Churston Coven uimarannalta ylös tien varteen, oli tien varressa vastassa armeijan museo ilmatorjuntatykkeineen. Toinen maailmansota on erityisesti esillä Cornwallin ja Devonin rannikolla, koska näillä seuduin paitsi varauduttiin saksalaisten hyökkäykseen, myös harjoiteltiin Normandian maihinnousua varten.
Nautin seuraavaksi metsäkylvystä muratin ja jo lakastumissuunnassa olevien sinikellojen valtaamassa lehtimetsässä. Niin tajuttoman kaunista taas! Siedin taas yhden setin rappusia. sillä ilman niitä en olisi päässyt The Groveen ja Elberry and Marridge Woodsiin, joka oli golfkentän ja meren välissä. Taas luontotunnelmiin... Karhunlaukka kukki upeasti edelleen.
Reitti yllätti siis iloisesti, sillä pelkäämäni asvalttitarpominen katuja pitkin tai talojen välistä puikkelehtiminen olikin alkumatkasta mahtavan vähäistä. Elberry Covessa loikkasin polku-uralta tarpomaan autiota hiekka-/pikkukivirantaa. Aurinko oli toistaiseksi ollut suosiollinen, vaikka pilvet liikkuivatkin vauhdilla ja muuttuivat vähitellen tummemmiksi.
Broadsandsin uimarannalla ei näkynyt uimareita, mikä selittyi sillä, että ranta oli sillä hetkellä uimakiellossa tuoreen viemärivuodon takia. Valitettavasti se tarkoitti myös sitä, että rantakahvila ja vessatkin olivat kiinni. Olin ajatellut pitää teetauon juuri Broadsandsissa mutta niinpä se jäi aikomukseksi.
Broadsandsin rannalla ja sen takana aukeavalla nurmialueella oli uskomaton määrä beach huteja - vähintäänkin toistasataa. Vain muutamassa majassa oli haltija paikalla termospulloineen.
Olin jo jokin aika aiemmin kuullut Paigntonista lähteneen höyryjunan tööttäykset kaukaa ja miettinyt, osuisinkohan avoimempaan maastoon juna puksuttaessa ohi. Puita kun oli välissämme niin maan perusteellisesti, eikä vehmaan metsän läpi nähnyt yhtikäs mitään. Vaan eipä ollut tuuria: höyryveturin vetämä juna oli porhaltanut ohitseni jossain puiden takana kohti Kingswearia ja edelleen Agatha Christien entistä kotia Greenwayta. Eikä junaa sattunut kohdalle silloinkaan, kun kävelin höyryjunaradan upean sillan alitse. Pöh.
Vaan vähän ajan päästä oli tuuria! Olin juuri kavunnut hikisenä nyppylälle ja pysähtynyt katselemaan maisemia, kun kuulin puksutusta matkan päästä. Pian soma höyryjuna ilmestyi näköpiiriin ja sain katsella sen menoa mitä parhaimmasta paikasta - rantamaisemassa ylhäältä päin. Huippua!
Paigntonin pitkälle uimarannalle saavuttuani onni hieman kääntyi. Pilvimassat sen kun paksunivat ja oli selvää, että taivaalta tulisi vettä myös maalla eikä merellä. Olin juuri ehtinyt napata katkohousuistani lahkeet ja rullata ne rinkan taskuun, kun ensimmäiset sadepisarat ropisivat niskaani. Pysähdyin tuulensuojaan rantamajan seinää vasten, laitoin rinkalle sadesuojan ja odotin hetken aikaa, kunnes sade vähitellen rauhoittui ja kuuro meni ohi. Ei mennyt kuin hujaus, kun aurinko tuli taas esiin!
Lomakaupunki Paignton tuli ohitettua ripeästi rannan kautta, tai no, vaikea sanoa, missä Paignton loppui ja Torquay alkoi. Niin yhteen ne ovat kasvaneet. Kn olin kiipeämässä rappusia rannalta ylös, näin että tuttu hahmo lähestyi. Jatkoimme Malcolmin kanssa matkaa yhdessä turinoiden seuraavat kilometrit aina Torquayn venesatamaan saakka, missä tiemme erkanivat.
Olin käynyt Torquayssa aiemmin hyvin kauan sitten, mutta olin matkan varrella kuullut ihan riittävästi kaupungin katukuvan muutoksista, eikä ollut fiilistä lähteä kaupunkia kiertelemään. Malcolm jäi odottamaan bussia yöpaikkaansa, minä jatkoin matkaa ylämäkeen kohti Babbacombea. Oli siinä kuitenkin askeltamista vielä noin neljän mailin verran, mäkimaastoineen kaikkineen.
Ehkä olisin ollut hieman virkeämpi, jos olisin pitänyt lounastauon jossain Torquayn venesatama-alueen kahviloista, mutta teki niin mieli päästä pian perille. Tai saattaa olla, että se tehokkaasti kapean tien tukkona ollut, isoa kuormaa purkanut kuorma-auto oli parkissa juuri siinä kohdassa, mistä minun olisi pitänyt hoksata kääntyä oikealle polulle, mutta joka tapauksessa luin karttaa väärin ja päädyin kadulle, jolta ei päässytkään SWCP:n reitille. Se ainoa hyvän näköinen polku oli ”vain asukkaille” ja muut yrittämäni kadut päättyivät umpikujaan.
Mietin kartta kourassa, mitä tehdä ja mitä yrittää seuraavaksi, kun auto hidasti kohdallani. Selitin ongelmani ja kävelyä harrastava rouva totesi: hyppää kyytiin, vien sinut polun varteen. Kun auton nokka kääntyi oikealle eikä vasemmalle, en hennonut sanoa että en saa skipata virallista polkua oikaisemalla auton kyydissä, vaan kiitin kyydistä jäädessäni pois. Kyytiapua sain kuitenkin vain hyvin lyhyen matkaa - sen totesi myös pian polulla tapaamani SWCP-kulkija Faye, joten ei maksanut vaivaa lähteä illalla paikkaamaan kulkematonta virallisen reitin väliä. Sitä paitsi tallasin reippaan mittaisen ylimääräisen lenkin myös etsiessäni yöpaikan sijaintia (käyttämäni kartta ei ulottunut ihan
bed & breakfastiin saakka), joten matkassa en ainakaan oikaissut.
Pistäydyin Hope’s Nosessa katsomassa lähempää Thatcher’s Rockia (ei liity mitenkään ex-pääministeriin) ja juttelin pitkään siellä maisemia katselleen pariskunnan kanssa. Onneksi, sillä kohta paikalle tuli myös kävelytuttavuuteni Faye, jonka matkanteko kävi välillä hitaammin jalkavamman vuoksi. Saimme toisistamme kävelyseuraa loppumatkaksi Babbacombeen - hyvä olikin, sillä reittimerkinnät olivat edelleen aika ajoin puutteellisia ja pari kiertotietä karttaan merkityn reitin sijaan tuli vastaan. Faye tarkisti pariinkin kertaan tarkan sijaintimme kännykällään, että ei tulisi tehtyä turhia, ylimääräisiä lenkkejä.
Ennen Babbacombea saimme kavuta parikin kelpo reippailumäkeä ja koska taivalta oli jo takana ihan tarpeeksi, tartuimme tilaisuuteen Blackball Rocksin rannalla: cliff railway! Olin ajanut vastaavankaltaisen kyydissä ylös jo reissu alkumatkassa Lyntonissa, mutta pitihän tämäkin kokeilla! Ihana mennä vaihteeksi maisema-ajeluna ylämäkeen eikä hiki pinnassa ja rinkka selässä! Ei, me emme suinkaan pitäneet sitä huijauksena ;) Kyllä tässä sen verran on tullut askellettua...
Kävelypäivä 43: Babbacombe - Exmouth
Kommentit
Lähetä kommentti