South West Coast Path 37: Wembury - Bigbury-on-Sea

Majapaikkani emäntä sanoi, että ulkona sataa, mutta enhän minä uskonut, vaan lähdin kevyemmissä vermeissä liikkeelle Wemburyn kylästä, liittymään Wembury Pointista jatkuvalle polulle. Ja kaivoin kohta goretex-takin rinkasta. Paitsi että ne pisarat olivat niin pieniä, että hikipisarat alkoivat rasittaa enemmän ja päätin mieluummin sietää usva-aamun kosteutta ilman kalvokerrosta.

Maisema oli tyystin erilainen kuin edellisenä päivänä. Onneksi oli tullut nähtyä se, että Wembury todella oli meren rannassa, sillä tiheä sumu salli näkyvyyden vain lyhyen matkan päähän. Ei siis puhettakaan, että näkisin juuri muuta kuin polulla eteenpäin jonkin matkaa, kunnes sumu hälvenisi! 

Ensimmäiset kilometrit lauttarantaan Warren Pointin purjevenesatamaan menivät siis puhtaasti kävelyyn keskittymisen merkeissä. Tähtäsin rantaan tasan kymmeneksi, jolloin ensimmäisen ylityksen venekyydissä piti olla mahdollinen. Kyydin odottajia oli lisäkseni kaksi ja nauroimme yhdessä sitä, että kerrankin sattuu kohdalle yksin matkaavia naisia, jotka taivaltavat koko reittiä. Faye oli hyväntekeväisyyskävelyllä reippailemassa koko reittiä yhdellä kertaa, Chris puolestaan kulkemassa Falmouthista Exmouthiin tällä erää.

Venetaksi veloitti River Yealmin erittäin lyhyestä ylityksestä peräti 3 puntaa/nuppi, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Läksimme rannasta kukin kulkemaan omaan tahtiimme eteenpäin.

Mikä ihana vehreä metsä! Vähän matkan päässä en ajatuksissani havainnut yhtä opastetta ja käännyin vahingossa väärälle polulle, jonka liukkaita kiviä sadattelin - varsinkin kun huomasin päätyneeni umpikujaan Cellar Beachlle meren rantaan. Ei kun takaisin ylämäkeen ja jatkamaan oikealle polulle. Joka oli ihan selkeästi merkitty! Niin sitä välillä herpaantuu.

Vaikka merelle ei polulta nähnytkään sumun vuoksi, oli polku aivan satumaisen kaunis. Taustalla kuului lampaiden määintää, linnunlaulua ja mereltä kantautui aika ajoin sumutorven törähdyksiä. Siellä laivat liikkuivat, varoittelivat toisiaan. Huviveneilijöiden oli fiksua pysyä satamassa, jos ei ollut aivan pakko lähteä vesille.

Sinikellojen ja muratin täyttämä metsä oli pehmeissä väreissään taianomaisen tunnelman valtaama ja askeleet hidastuivat kuin huomaamatta ottamaan hetken kauneden vastaan. Tämän takia se usva siis tuli… Ei valittamista! On maisemissa muutakin upeaa kuin näkymä mahdollisimman kauas. Missäköhän kohtaa oli ollut se karttaan merkitty näköalapaikka?

Vähitellen usva alkoi hälventyä ja näin muutakin kuin pienen matkaa eteenpäin. Ahaa, tällaisissa rantakalliomaisemissa oli tullut käveltyä! Reitti oli ollut toistaiseksi aika helppoa.

Lautturimme oli väittänyt että kävelisimme Erme-joelle vain kolmisen tuntia, mutta kyllä minulta meni siihen enemmän. Erme-joen erikoisuus oli se, että joen pystyy ylittämään laskuveden aikaan (noin tunti oikean kellonajan molemmin puolin) kahlaamalla. Kävelijäporukkaa kokoontui mäen päällä olevaan Old School-kahvilaan 7 hengen verran odottelemaan suotuisaa ylitysajankohtaa, nauttimaan teestä ja muista virvokkeista sekä jännittämään itse ylitystä. Ehdimme istuskella vaihtamassa reittikuulumisia hyvän aikaa ja popsin samalla Cream Tea -annoksen. Lisävoimia loppumatkalle!

Kun kello läheni neljää, nostimme kantamukset selkään ja laskeuduimme alas joelle. Rantahiekalla vielä väiteltiin siitä, kuka menisi ensimmäisenä yli ja mistä kohtaa olisi paras mennä; Chris ehti ensimmäisenä ottaa kengät jalastaan ja lähti Jonin seuraamana kahlaamaan matalaan, viileään veteen. Me muut lähdimme astelemaan kohta perässä. Ja sepä olikin hauskaa! Piti vain varoa liukasta merilevää, vaikka se tuntuikin mukavan pehmeältä jalkojen alla.Vesi tuntui ihanan virkistävältä jalkakylvyltä.

Onneksi hiekassa ei tullut vastaan piikikkäitä weever fish -kaloja, joiden päälle astuminen on täällä mahdollista. Kalalla on myrkyllisiä, teräviä piikkejä, joiden pisto aiheuttaa melkoiset kivut. Ensiapuna paras on välitön kuumavesikylpy, joka taltuttaa kipua.

Erme-joen ylitys Wonwell Beachin puolelle meni hyvin ja nopeasti, kiitos myös hyvän seuran. Oli paljon kivempaa ylittää laskuvesialue porukalla kuin arpoa itse, mistä kohdasta olisi paras mennä vastarannalle, vaikka kahvilasta olimmekin saaneet neuvon siitä, mihin askeleet kannattaa suunnata. Kuivalle hiekalle päästyämme piti enää putsata jalat hiekasta, sitten vain sukat ja kengät takaisin jalkaan. Veden syvyys on joessa matalimmillaan tosi vähäinen laskuveden aikaan, mutta joissakin paikoissa virtaus voi yllättää, siksi ylitysneuvoja kannattaa noudattaa.

Ermen jälkeen maasto muuttui vaativammaksi eli ylä-alamäkitaipaleita oli tiedossa loppumatkalle ennen Bigburya. Joenylityspartiomme hajaantui hieman - osa reippaili yhtä kyytiä jyrkät mäet ylös - mutta minä etenin omaan tahtiini ja pidin tarvittavat hengähdystauot ylämäissä. Yksi nousuista oli ihan älytön jalkojeni mielestä, mutta sopivalla tahdilla nousten selvitin senkin. Alamäet olivat nekin lystikästä laskeuduttavaa ja turvauduin mielelläni Puuskupuh-keppiini, joka kevensi jalkojen tömähdyksiä sopivasti.

Sää ei ollut edelleenkään täysin kirkas, mutta näkyvyys oli kuitenkin riittävä. Kalliot olivat vaaleampi kuin Cornwallin pohjoisrannikolla ja jopa punertavaa kalliot pilkahteli näkyviin. Lampaiden rouskuttama nurmi loisti vihreänä ja ne olivat ystävällisesti jättäneet polku-uran aika hyvin rauhaan, ainakin papanoiden perusteella.

Olimme jo melkein Bigbury-on-Seassa; alamäki toi poppoomme viimeiseen pysähdyspaikkaan ennen kylää. Siellä odotti vähemmän viehkö näky, Challaborough'n lomakylä, joka koostui tyypillisistä siirrettävistä "mökeistä", jotka vieri vieressä nököttivät merenrantanotkossa. Osa meistä teki pikapysähdyksen ruokakaupassa, parille kävelijkollegalle vilkutimme hyvästit. Ehkä tapaamme jälleen toisaalla? Sitten viimeiseen, loivaan ylämäkeen ja Bigbury-on-Sean rantaan.

Oma yösijani löytyi Bigbury-on-Sean ulkopuolelta muutaman mailin päästä ja olimme sopineet, että rimpautan sinne, kun minut voi rannasta noutaa. Koska Burgh Island oli laskuveden ansiosta lyhyen kävelymatkan päässä, päätin tehdä pikaretken sinne ennen kyydin soittamista. Ai miksi? Burgh Island on ollut mukana parissa Agatha Christien romaaniin perustuvassa tarinassa ja niiden pohjalta tehdyssä elokuvassa! Eihän visiittiä siis voinut jättää väliin...

Vaatetukseni oli sen verran rento, että en tohtinut mennä tyyriin art deco-tyyliin sisustetun (ja hinnoiltaan minulle liian arvokkaan) hotellin miljöötä häiritsemään, joten tyydyin katsomaan hotellia vähän matkan päästä ja astelin sea tractorin vieritse Pilchard Inn -pubiin lasilliselle Pilchard Alea. Sinne sentään tohti mennä retkikamppeissa. Pilchard Inn -pubin seinässä luki vaatimattomasti vuosiluku 1336! Ihan mukava paikka nostaa malja kuluneelle päivälle ennen vetäytymistä lepäämään,

Tuo mainio sea tractor oli jäänyt mieleeni Hercule Poirot-leffasta, jossa kunnianarvoisa etsivä istui vimpaimen kyydissä, kun nousuvesi esti muun kulkemisen saarelle. Vähän jäin haikailemaan kyytiä meritraktorissa, mutta kaikkea ei voi saada yhdellä kertaa...

Kävelypäivä 38: Bigbury-on-Sea - Salcombe