South West Coast Path 40: Start Point - Dartmouth

Mikä ihana aamu! Down Farmin suloiset, ammattimaiset paimenkoirat kieppuivat vielä jaloissani, kun heitin rinkan selkään ja lähdin ovesta ulos suloiseen auringonpaisteeseen. Sinne jäivät tilan väki, lehmät, lampaat, kanat, hanhet sun muut (ja Valtra-traktorit!). Palasin Start Pointille ja South West Coast Pathin polulle, kun ensimmäiset majakkavierailulle pyrkijät jo parkkeerasivat autojaan. Minulle riitti edelleen pakahduttavan kaunis maisema, joka pitäisi minulle seuraa koko päivän ajan matkalla noin parinkymmenen kilometrin päähän Dartmouthiin.

Devonin rannikko avautui edessäni vähintään yhtä hienona kuin edellisenä päivänä. Vain höntyvänkeveä tuuli, noin 16 astetta lämmintä - täydellinen kävelysää. Ei liian kuuma, vaan juuri sopiva t-paitakeli kulkea rinkka selässä. Kuikuilin polulta kirkkaaseen veteen ja tähysin vedenalaisia muotoja. Oliko tuolla se "kalaraja", josta alkoi syvänne?

Kulkuni oli kepeää ja tuumasin, että Devon näytti kauneimmat kasvonsa. Kun vastaan tuli ennen Hallsandsia Lost Village, oli pysähdyttävä, laskettava rinkka maahan ja laskeuduttava vähän alemmas rinnettä. Kadonneen kylän tarina oli järkyttävä. Vain muutamien talojen raunioita oli enää jäljellä merenrantarinteessä. Kuinka kylä oli voinut kadota? Oliko se rakennettu liian myrskylle tai eroosiolle alttiiseen paikkaan? Ei alun perin!

Opastaulun kartasta näki, minkä verran taloja kylässä oli aikanaan ollut ja kuinka vähän rakennuksia oli enää jäljellä - rantaviivakin oli ollut ihan eri paikassa. Alemmas aluetta katsomaan ei enää saanut laskeutua sortumisvaaran vuoksi. Kalliokielekkeellä rannan suojassa sijainneen kylän tuho oli alkanut siitä, että Devonportin sataman rakennusurakoitsija oli vuonna 1896 saanut kyläläisten tietämättä luvan ruopata merestä hiekkaa ja soraa (shingle).

Merestä nostettua hiekka- ja kiviainesta kuljetettiin Devonportin satamaan vuosina 1897-1902 rakennustarpeiksi yli puoli miljoonaa tonnia. Tämä johti siihen, että kylää suojannut shingle-ranta putosi vähitellen yhä alemmas ja aallot pääsivät lyömään pienenevään rantaan yhä kovemmin. Hallsandsin kylä altistui yhä pahemmin myrskyille, kun jääkauden seurauksena syntynyt pienten kivien "turvavalli" oli poissa ja lopulta vuoden 1917 tammikuun myrskyssä kylä tuhoutui. "The beach went to Devonport and the cottages went to the sea", kirjoitti paikallinen lehti The Kingsbridge Gazette. Kyläläiset saivat tapella korvauksista useita vuosia.

Kadonneen kylän kohtalo jäi askarruttamaan mieltä, mutta vastaan tullut vanhempi pariskunta johdatti kohta ajatukseni muualle. Jälleen tuttuja - olin jutellut heidän kanssaan pitkään edellisenä päivänä. Yksin kulkeminenko muka yksinäistä? Ei suinkaan!

Beesandsissa oli yksinkertaisessa rakennuksessa kaikkea mahdollista tarjoava kyläkauppa-kahvila-kalakauppias-fish & chips-puoti. Paikallista syötävää tarjolla myös mukaan; ai että, kun olisinkin voinut ostaa kyytiin tuoreita meren antimia! Kateellisena haistelin läheiseltä nuotiolta leijuvaa tuoksua. Ei, en pidä taukoa vielä!

Kävelin hitaasti Beesandsin kapean rannan reunaa ja kaduin, etten ollut pysähtynyt. Olisihan sitä voinut edes jäätelön nauttia ja vaikka katsella, kun kalastajat tuulen- ja auringonsuojateltoissaan vonkaavat saalista mereltä.

Polku kiersi eteen tulleen kallion ja sitten laskeuduin Torcrossiin, joka näytti uskomattomalta kapealta kaistaleelta meren ja Lower Leyn välissä. Ranta näytti jatkuvan loputtomiin.  No, pienen Torcrossin taloja ei itse asiassa jatkunut kovinkaan pitkälle. Moni rakennuksista oli lomailijoiden vuokrattavissa, eikä maisemassa todellakaan ollut valittamista. Meri tismalleen silmien edessä.

Lower Leyn rannassa odotti panssarivaunusta tehty muistomerkki amerikkalaissotilaille, jotka menettivät henkensä toisen maailmansodan aikana ollessaan vasta harjoittelemassa Normandian maihinnousun operaatiota huhtikuussa 1944. Saksalaiset torpedoveneet upottivat maihinnousuveneitä sekä tämän tankin ja lukuisia sotilaita kuoli. Surullisella tapahtumalla oli kääntöpuolensa, sillä tapahtuneesta otettiin opiksi ja tietoja hyödynnettiin itse D-Dayn maihinnousuoperaatiossa.

Torcrossista aukeni pitkä ja helppo osuus: tasaista, tien vasemmalla eli sisämaan puolella kulkevaa polkua, jolta näki alkumatkasta Lower Leyn sekä Slapton Leyn kosteikkolampiin, luonnonsuojelualueelle. Merinäköala oli autotien ja dyynin takana, mutta en halunnut kävellä upottavassa hiekassa, koska se olisi ollut raskaampaa. Hyvä syy pysytellä virallisella reitillä!

Suoran taipaleen jälkeen Strete Gaten luona pidin kahvikojulla viimein tee- ja banaanikakkutauon. Terveellistä totta kai, koska  kakussa oli myös banaanin lisäksi myös pekaanipähkinää!

Tasamaalta SWCP-reitti nousi tekemään mutkan kukkivien tervakoiden koristamassa ylämäessä,  kauempana rannasta. Olin alhaalla vaihtanut muutaman sanan koiranulkoiluttajaherran kanssa, joka huokasi että minulla oli edessä raskaita ylämäkiä. Minä vastasin siihen reippaasti, että ei haittaa, luulenpa että olen kulkenut paljon pahemmista aikaisemmin. Olihan se niinkin, mutta Streten nousu rinnemutkitteluineen oli kyllä hikeä nostattavaa puuhaa; siksakpolkuja tehdään ihan syystä.

Merinäköalasta ei ollut taas hetkeen tietoakaan, mutta pian näköyhteys palasi. Jostain syystä karttaan Streten kohdalla merkitty pitkän matkan polku  E9 (European Long Distance Path) ei seurannut tässä samaa reittiä SWCP:n kanssa! Olisi luullut, että poluilla olisi ollut jotain yhteistä. Esimerkiksi se pitkä matka.

Avarien peltomaisemien keskellä oli helppo hengittää. Tilaa riitti ympärillä vaikka kuinka, eikä vastaantulijoita pahemmin näkynyt. Rauha! Kuulin mereltä vaimean törähdyksen. Siellä seilasi Dartmouthista lähtenyt jokilaiva rannikkoristeilyllä. Ei siis enää pitkä matka perille.

Matthew's Pointin kohdalla polku ei ollut voitu reitittää rantaa pitkin Blackpool Sandsille yksityisen maanomistajan tilusten tähden, joten edessä oli pieni kiertoreitti, ennen kuin reitti seuraavan kerran kävisi rannan tuntumassa.

Laskeuduin vehreään Landcomben notkoon ja kapusin jyrkän rinteen ylös tien poskeen. Vastaan tuli partiopoikien ryhmä, joka oli juuri jäänyt kyydistä ja aloitteli retkeään hyvävoimaisena. Tosin kyllä heissäkin näkyi pari hitaasti etenevää heti ensimmäisessä ylämäessä. Ihan oikein niille, jotka kuuntelevat luonnossa musiikkia kaiuttimesta eikä korvalapuista.

Blackpool Sandsin upean hiekkarannan kahvilassa (kallis!) pitämäni tauon jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa ylämäkeen. Reititys vei taas sisämaan puolelle ja kaartoi Stoke Flemingiin, kirkon ja monen muun vanhan kivirakennuksen välistä metsän kautta peltoaukeille, jotka olivat tietä ympäröivän pensasaidan takana. Ei siis vähään aikaan merimaisemia tarjolla. Tarvoin asvalttitietä ylös ja alas, kunnes National Trustin kyltti kertoi, että mukavampaa maisemaa olisi varmasti edessä.

National Trustin parkkipaikalla kerrottiin The Diamond Jubilee Waysta, joka tekee kuuden kilometrin kierroksen Dartmouthin läheisyydessä. Reitti oli avattu vuonna 2012 kuningatar Elisabet II:n kunniaksi, hänen juhliessaan kuuttakymmentä vuotta Britannian hallitsijana. Timanttireitti jakaisi lähempänä Dartmouthia saman reitin kuin South West Coast Path. Upea rypsi- tai rapsipelto (en ikinä erota niitä toisistaan!) hehkui kilpaa auringon kanssa ja voitti taivaan tulipallon värikilpailussa. Laskeuduin lehmälaidunten läpi Warren Pointiin, istahdin alas penkille syömään omenan. Mikä ihana päivä, mikä ihana näköala merelle!

Lepotauon jälkeen peltotaival vaihtui puiden suojaamaksi poluksi ja olin jo Dart-joen suiston kohdilla. Puunrunkoja ja maata pitkin kiemurtelevat muratit tekevät brittimetsistä niin viehättäviä! Aloin saavuttaa edelläni rauhassa astelevaa herraa, vaikka kävelin melko rauhallista tahtia. Kai se on ohi mentävä. Polku mutkitteli iloisesti jälleen sinikellojen keskellä...

Kun pääsin kurkistamaan aukeasta paikasta vastarannalle, erottui sieltä rantamaisemasta Kingswearin linna ja aika komeita taloja. Linna oli vastapari Dartmouthin linnalle, joka tuli kohta vastaan omalla puolellani rantaa.

Polku meni aivan Dartmouth Castlen vieritse, ettei suorastaan sen kautta, mutta säästin pääsymaksupennoseni. Kun minulla on rinkka selässä, heittäydyn heti huonoksi turistiksi ja jätän nähtävyyskäynnin väliin, jos kohde ei ole niin superhoukutteleva, että viitsisin käydä siellä kantamuksen kanssa. Sen sijaan linnan ja sen viereisen kirkon välisen hautuumaan kohdalla hidastin askeleitani pysähdyksiin saakka. Kävelytien ylempi seinämä oli hautakivien reunustama. Yhdessä kivistä ei ollut nimeä, vaan nimikirjaimet W.R.P.; viiden kuukauden ikäinen vauva.

Short was his little stay / He came not as a guest / He tasted life and fled away / To his eternal rest.

Kirkon uumemista kantautunut kuoromusiikki vaimeni harmillisesti juuri, kun tulin pyhätön oven kohdalle. Sinne olisinkin voinut pujahtaa harjoittelevan kuoron konserttia kuuntelemaan!

Musiikkia ei kuitenkaan jäänyt puuttumaan. Punarinta kavereineen piti huolta alkusoitannosta (tai laulannasta) ja seuraavaksi alkoi kuulua järeämpää musisointia.  Kävellessäni Warfleetin alueen ohi Dartmouthin keskustaan rytmit raikuivat pitkän matkan päähän; oli Dartmouthin musiikkifestivaalin viimeinen päivä ja ilmaisesityksiä oli useampiakin ulkosalla sekä puistossa että muun muassa useassa pubissa.

Kauniin Dartmouthin Naval Collegessa ovat opiskelleet useat aiemmat kuninkaat ja nykykuninkaallisista muun muassa Walesin prinssi Charles sekä vähän aikaa myös prinssi William.

Dartmouth liittyy myös olennaisesti Pohjois-Amerikan historiaan. Ensimmäiset ”pilgrim”-uudisasukkaat Amerikkaan lähtivät aluksi liikkeelle juuri Dartmouthista vuonna 1620 kahden laivan voimin. Näistä kahdesta purjelaivasta pienempi eli Speedwell alkoi vuotaa ja alukset joutuivat kääntymään mereltä takaisin; apua haettiin silloin Plymouthista. Jotkut matkustajat epäilivät että miehistö ei ollut innokas purjehtimaan Amerikkaan asti ja kenties vuotoja ei haluttukaan tukkia kunnolla. Viimein liikkeelle lähti kahdesta aluksesta vain toinen eli Mayflower. Loppu onkin historiaa. Mayflowerin purjehdusta juhlitaan Dartmouthissa vuonna 2020 aluksesta parhaillaan rakennettavan kopion kera.

Kävelypäivä 41: Dartmouth - Brixham