South West Coast Path 44: Exmouth - Sidmouth


Exmouthin majapaikastani The Beaconin vanhasta hotellirakennuksesta oli mukavan lyhyt matka takaisin rantabulevardille, josta 21 kilometrin taival kohti Sidmouthia alkoi. Reittiluokitus alkumatkalle oli moderate (ihanaa!) ja Budleigh Saltertonin jälkeen moderate—strenuous. Okei, jonkin verran jyrkempääkin tepsuttelua tiedossa. Näinköhän tulee taas niitä inhoamiani rappusia?

Alku oli kuitenkin lupaava. Mikäs oli kävellessä pitkin merenrantaa, asvaltoidulla kävelytiellä, jonka oikealla puolella aallot loiskivat pikkukivien tai hiekan peittämään rantaan. Monia muitakin kävelijöitä oli liikkeellä, sekä koirien kanssa että ilman. Maer Rocksin kohdalla reitti käväisi kallioiden suojassa, mutta sitten ranta tuli taas esiin.



Tasamaataipaleen päässä odotti kapuaminen ylämäkeen, mutta ennen kapuamista sain tervetulotoivotukset Jurassic Coastiksi nimetylle rannikkoalueen opastauluilta. Jurassic Coast on UNESCON maailmanperintökohde ja ensimmäinen Englannin luontokohteista maailmanperintökohteiden listalla. Olin saapunut paikkaan, jossa kyltin mukaan voi tehdä 250 miljoonan vuoden aikamatkan, kun katsoo punaisia kallioita, jotka olivat aikanaan osa aavikkoa, dinosauruksiakin vanhempaa. Aikamatka alkakoon!

Polku kapusi siksakkina ylemmäs kohti Rodney Pointia. Villiorkideat kasvoivat runsaslukuisina niityllä, jonka viereen oli kiinnitetty varoituslappuja, että kukkaset saisivat olla rauhassa ja yhden koppakuoriaisenkin päälle astumisesta varoitettiin - bloody nosed beetle. Kiveen kiinnitettyä, kulunutta QR-koodia en ötökkätietojeni lisäämiseksi kokeillut, mutta kivessä ehdotettiin että kuoriaisen voi poimia käteen ja katsoa öttiäisen punaisen nesteen puolustusmekanismia. Mitä jos annetaan kuoriaisten olla ihan rauhassa!


Rodney Pointin huipulla oli terävä veistos, The Geoneedle, joka markkeeraa Jurassic Coastin alueen länsilaitaa ja samalla koko Jurassic Coastin vanhinta osaa. Geoneula on tehty Portlandin vaaleasta kivestä ja siihen on upotettu myös eri aikakausilta olevaa kiviainesta kuvaamaan alueen geologista historiaa. Aika vaikuttava törötin.


Ylhäältä High Land of Orcombesta näki ihanan kauas, myös niitä Jurassic Coastille tyypillisiä punaruskeita kallioita. Ihan erilaista kuin esimerkiksi Cornwallin pohjoisosassa! Katsoessani seuraavaa niemenkärkeä piti ottaa kartta esiin ja tarkistaa, missä kohdassa olin menossa.

Kun suuntasin silmäni sisämaan puolelle, huokasin - voi jestas mikä määrä loma-asutusta! Lomakoteja oli varmasti satoja. Niiden edessä Straight Pointin niemenkärjessä puolestaan on puolustusministeriön hallitsema ampuma-alue. Onpas mielenkiintoinen naapurusto… Laskeutuessani rinnettä alas punaiset liput laskettiin alas lipputangoista armeijan alueelta, joten paukkeesta ei ollut ohikulkeissani pelkoa.



Mutta edelleen, voi hyvänen aika noita lomatönöjä! Ei ihan erakkoelämästä viehättyneen suomalaisen unelmapaikka…

Kapusin seuraavan mäen ylös ja lomatrailerit unohtuivat, kun piti pyyhkiä hikeä otsalta. Olin sonnustautunut shortseihin ja lyhythihaiseen merinopaitaan, mutta silti tuli kuuma. Säätiedotus oli luvannut 15 astetta lämpöä ja pääasiassa poutaa, vaikka pilvinen sää antoikin epävakaisen ensivaikutelman. Minulla ei ollut pelkoa jäätymisestä, sillä ylämäet takaavat aina henkilökohtaisen lämmöntuotantoni lisääntymisen. Ihan liiankin kanssa.


Laskeuduin golfkentän vieritse Budleigh Saltertoniin toiveikkain mielin. Joku mukava paikka ja kupponen teetä sekä lounasleipä? Tänään ei onneksi ollut kiire lautalle, joten saatoin kävellä eilisen vastapainoksi ihan leppoisaan tahtiin ja pitää rauhassa taukoja. Edellisen päivän lautta-aikataulut olivat pakottaneet kävelemään riittävän rivakasti, joten teetauot olivat kutistuneet yhteen nopeaan kupposeen.


Kurvasin pikkukaupungin kaduille etsimään niin teehuonetta kuin turistitoimistoa, sillä nettiyhteyden heikkous oli tehnyt yhden tärkeän majoitusvarauksen tekemisen vaikeaksi. Pääni kääntyi kadun kulmassa, kun hillittömän tyylikäs vanha auto tuli oikealta. Siis noilla ajetaan vielä arkenakin eikä vain elokuvissa!

Rannikolta on lopetettu monia matkailuinfopisteitä kuntien ja kaupunkien säästötoimenpiteiden johdosta viimeisten yli kymmenen vuoden aikana, joten oli onnea, kun avoinna oleva turisti-info löytyi. Sitäkin pidetään yllä omarahoitteisesti, ilman kaupungin tukea. Kiittelin vuolaasti, kun majoitusongelma ratkesi ja suuntasin sitten viehättävään teehuoneeseen nauttimaan ruusukupeista haudutettua teetä. Ah! 


Budleigh Saltertonin katujen jäätyä taakse pysähdyin ensin siunailemaan kauniita rantakalliokukkasia, mutta onneksi tuli luettua myös infokyltti punaisen kallion edessä. Jännät muodot kallion kyljessä eivät olleetkaan jotain eri kivilajin suonia, vaan fossiileja: kasvien tai puiden juurakoita, jotka olivat fossiloituneet. Eipä tuota maallikko olisi osannut arvata. Tämä on yksi niitä harvoja paikkoja, jossa juurifossiileja pääsee helposti näkemään.


Budleigh Saltertonista matka jatkui aluksi mukavasti tasamaalla Otter-joen rantoja seuraten pienen sisämaakiekan verran, sillä tällä kertaa ei ollut tarjolla lauttamahdollisuutta, vaan oli käveltävä lintujensuojelualueen vartta lähimmälle sillalle muutaman kilometrin päähän ja sitten vastarantaa pitkin toinen mokoma. Peltotilkkujen hallitsemaa maisemaa riitti sisämaan puolella silmänkantamattomiin ja välillä näin pensaikon yli myös merimaisemaa oikealla puolellani.


Polku muuttui mäkisemmäksi ja Brandy Headin punakallioille noustessa mietin, olisiko korkeita nousuja oli vielä edessä ennen Sidmouthia. Tällainen 62 metriä ei ole paha, mutta tulossa olisi vielä ainakin yksi sadan metrin nousu. No, onhan sitten ennen Sidmouthia myös puhdasta alamäkeä.

Brandy Head oli saanut nimensä salakuljetusten valtakaudella, niin, mistäköhän... Siellä tuli vastaan yksi armeijan tähystyspömpeli, jolla oli oma roolinsa toisen maailmansodan aseiden kehittelyssä. Lyme Bayn alueelle pudotettiin valtava määrä pommeja pommitusharjoituksissa.


Ladram Bayssa oli tiedossa toinen valtava loma-asutuskeidas, mutta sen hyvä puoli oli kahvila-ravintolarakennus, johon myös kävelijät olivat tervetulleita, mikä mainittiin mainoksissa ihan erikseen. Kiva palata perinteiseen 2 x teetauko kävelypäivän aikana! Ja olihan se lämmittelyäkin ajatellen ihan kiva, sillä olin edelleen shortseissa ja lyhythihaisessa. Ihan sama, että joku vastaantulija piti hanskoja ja toppatakkia, vaikka kantoikin reppua. Parasta Ladram Bayssa olivat kuitenkin lahden kalliomuodostelmat, joita oli mahdollista laskeutua katsomaan merenpinnan tasolta uimarannaltakin, eikä vain ylhäältä kallioilta.

Sitten päivän viimeisiä nousuja kohti…Oikein tauotettuina ne menevät, vaikka jalkani osaavat heittäytyä hetkittäin lyijynraskaiksi, etenkin rappusosuuksia kohdatessaan. Yritän pitää katseen vain lähimmissä rappusaskelimissa tai olla katsomatta mäen päälle saakka, että kinttuihin asti ei lähtisi hälytyssignaalia ”liian” pitkästä jäljellä olevasta matkasta, mikä saa jalkaparkani heittäytymään hankaliksi. Parempi vaan, etteivät tiedä, minkä verran pitää vielä sinnitellä. Hätkähdin hetkeksi, kun kuulin peltojen kohdalla pari laukausta. Mitäs siellä on menossa? Onneksi paukuttelu pysähtyi siihen.


High Peakin kohdalla oli vastassa jonkin verran havupuita, mutta vielä enemmän niiden kantojen jämiä ja istutettuja kuusen tai männyn taimia. Tämä oli ensimmäinen metsätalousalue koko reitin varrella, sillä rannikkomaisemat ovat enimmäkseen pensaiston vallassa ja kunnon metsää tulee vastaan harvemmin.


Nousin Windgaten paikkeilla ylämäkeen rauhallista tahtia ja ohitin pari porukkaa partiopoikia, joiden ohjaajan kanssa olin vaihtanut pari sanaa aiemmin. Muutama partiolainen tuli vastaan vähän ajan päästä ja kysyi, oliko heikäläisiä näkynyt; kerroin että olivat ihan lähellä. Kun välillä sain kurkata merimaisemia, tuntui ihan kivalta että polkua ei ollut linjattu jyrkänteen reunalle!


Peak Hillin päällä oli polun vieressä hupaisia eläinlaattoja (muun muassa sammakko ja saukko), erinomaisesti retkireitille sopivaa ympäristötaidetta.


Laskeuduin lopulta niittyjen ja vehreiden lehtimetsien sekä pensasaitojen reunustaman polun kautta Sidmouthiin, päivän päätepisteeseen. Kaupungin laidalla vastaani tuli lisää partiolaisporukkaa, tällä kertaa tyttöjä, ja ilahduin kun näin että muillakin oli isompia kantamuksia, eikä vain minulla.

Meren puolella oli viitta mielenkiintoiseen puutarhaan, missä kuljeskelin vähän aikaa ihastelemassa kukkasia, kurkkaamassa Jacob’s Ladderia ja ihmettelemässä pitkää uimarantaa punaisine kallioineen.


Aikamoisen vaikuttava näky, vaikka nyt ei biitsikeli ollutkaan ja ranta oli autiona. Toisin on varmasti kesäkuumalla. Sitten oli edessä päivän tyypillinen ohjelmanumero: missä se yöpaikka olikaan? Olinko muistanut merkata muistikirjaani muuta sijaintitietovinkkejä kuin osoitteen? Välillä tuli piirrettyä karttakuvakin, että löytäisin perille ilmankin nettiyhteyttä tai kyselemistä. Onneksi puhelimessa oli tallessa webbisivu, josta näki B&B:n sijainnin… Alle kilometri, mahtavaa!

Kävelypäivä 45: Sidmouth - Seaton

Kommentit

Suositut tekstit