South West Coast Path 38: Bigbury-on-Sea - Salcombe


Aamulla bed & breakfastin emäntä heitti minut autolla ihanan aamiaisen jälkeen takaisin Bigbury-on-Sean rannan parkkipaikalle, mistä oli minut edellisenä iltana hakenut. Hän varmisti vielä toiseen kertaan, enkö tosiaan haluaisi että minut jätettäisiin lähemmäs lauttarantaa, mutta totesin että en voi huijata, jatkan South West Coath Pathia tasan siitä, mihin edellisenä päivänä jäin. Päivän urakkana oli kävellä noin 22 kilometriä Salcombeen; ensin vähän helpommassa, sitten vaativassa maastossa.


Seurasin reittiviittoja lammaslaidunten laitoja pitkin ylämäkeen ja sitten hyvin jyrkän ruohorinteen laitaa alas Avon-joen rantaan, jonka hiekkarannalta oli lähdössä aamun ensimmäinen venekuljetus klo kymmenen maissa. Paikalla oli jo odottamassa kaksi tuttua South West Coast Pathin kulkijaa ja odottelimme kolmattakin, mutta hän näkyi vasta pienenä pisteenä rinteessä, kun me jo nousimme kauniin puuveneen kyytiin. Tulkoon Malcolm sitten seuraavassa kyydissä. Mitäs lähti liikkeelle niin myöhään. Heh, minä paraskin sanomaan...


Avonin suisto oli vaan mahtavan komea, aurinko paistoi täydeltä terältä ja meri - ei valittamista siinäkään. Silmäilin vähän väliä taaksepäi Burgh Islandia, jossa oli jotain lumoavaa, varmaan siksikin, kun se oli tuttu elokuvasta. Olisinpa ehtinyt koluta saarta enemmänkin!  

Me Avon-joen ylittäneet daamit lähdimme kukin kulkemaan omaa tahtiamme SWCP-reittiä eteenpäin. Jokainen on ihan omalla matkallaan ja juttelu on mukavaa, mutta pitkällä matkalla on hyvä, ettei joudu kulkemaan hitaammin tai nopeammin kuin haluaisi. Todennäköisesti törmäisimme uudelleen myöhemmin ja jos emme, ei se mitään.


Päivä oli valjennut lämpimän kosteana ja jouduin pyyhkimään hikeä otsalta toisen, kolmannen ja ties kuinka monennen kerran päivän aikana. Pientä tuulenvirettä oli ilmassa, mutta välillä ne sietämättömät mustat pikkuötökät lensivät kuin käskystä päin. Olivatko pieniä kärpäsiä vai muita siivekkäitä, en ottanut selvää. Toivoin koko ajan, että tuuli puhaltaisi sen verran kovempaa, että ötökät katoaisivat kiusaamasta. Jossain vaiheessa tajusin, että niitä ei enää lentänytkään naamalle. Kiitos!


Ohitin muutaman soman hiekkarannan, kallioiden reunustaman totta kai, ja South Milton Leyn kohdalla huomioni kiintyi ensin kävelysillan toisella puolella olevalla niityllä heinätöissä olevaan traktoriin, joka ajoi huolellisesti neliskanttista "ympyrää", vähitellen keskikohtaa lähestyen. Puusillalta olisi toki voinut yrittää tarkkailla myös kosteikon ruovikossa viihtyviä lintuja, mutta traktori valtasi huomioni täysin.  Niin täsmällistä työtä!

Mietin, minne asti jaksaisin odottaa ensimmäistä taukoa. Muistelin että kävellytoverit olivat puhuneet Inner Hopesta, mutta jäin itse sitruunajuomalle ja sandwichille ensimmäiseen mahdolliseen taukopaikkaan jo Outer Hopen kahvilan ulkopöytään. Ihanaa ottaa rinkka pois selästä! Olisipa viileämpi päivä...

Kun tauon pidettyäni kapusin loivahkon nyppylän yli, selvisi miksi muut olivat säästelleet taukopaikkaa seuraavaan Inner Hopeen. Se oli paljon viehättävämpi olkikattoisine vanhoine taloineen ja valinnanvaraakin olisi ollut. No jaa, minä nyt satuin olemaan tauon tarpeessa aiemmin. Kovetin itseni enkä poikennut edes jäätelölle. Poistuessani Inner Hopesta Malcolm ohitti minut ylämäessä ja moikkasimme - muut olivat näemmä tänään minua ripeämpiä. Ei hätää, tämähän ei ole mikään kilpailu. Jokainen kulkee omaa tahtiaan.

Sitä paitsi edessä oli vähän rankempaa maastoa, joten oli ihan fiksua olla rehkimättä parempikuntoisten tai ainakin kevyempireppuisten perässä.


Sitä mukaa kun matka eteni, löytyi kartasta lisää jänniä korkeuskäyriä. Sellaisia rinkuloita, joiden keskellä oli kolme numeroa. Jalkani huomauttivat, että rinkan kantaminen vähän tökkii ylämäessä, mutta kintut selvittivät onneksi alamäet hyvin, vaikka toki niissäkin oli tekemistä. Tuumasin, että pitää käydä vielä kerran kaikki kamat läpi ja katsoa, olisiko vielä jotain, mitä voisi lähettää pienenä postipakettina kotiin.

Aurinko kuumotti ihan kunnolla. Ohitin alamäessä nuoriparin, jonka vauvan itku oli kuulunut jo pitkän aikaa. Isä kantoi pienokaista ja yritti tätä lohduttaa, mutta epäilin että lakista ei ollut kylliksi suojaa auringolta. Pienokainen olisi luultavasti kaivannut lepoa varjossa. Toivoin kovasti, että perhe kääntyisi takaisin ja jättää retkireippailun viileämpään päivään. Itku kertoi, että retki oli vauvalle tukala kokemus, kun viilennyskeinoja ei ollut.


The Warrenille nousun jälkeen oli jäljellä enää toinen noin 130 metrin maisemakallio, Bolt Head. Se tarkoitti useita siemauksia vesipullosta ja haaveilua jäätelöstä heti tilaisuuden tullen. Ponit käyskentelivät laiskasti kukkulan rinteellä, hieman alempana laidunsivat ruskeat lehmät.  Kun laskeuduin alas, otin kartan taas esille - ihanaa, ei tarvinnutkaan nousta enää korkeiden kallioiden päälle! Vain pieni nousu enää!



Reitittäjä oli armahtanut South West Coast Pathin kulkijoita niin, ettei poukamasta tarvinnut nousta jälleen noin 130 metrin korkeuteen, vaan kivinen polku kulkikin kalliojyrkänteiden alapuolella, meren rantaa seuraten. Oli paljon kivempaa katsella merelle ja seurata ohi lipuvia purje- ja moottoriveneitä (onneksi moottoripaatteja oli vain pari) kuin kavuta jälleen yksi jyrkkä ylämäki. 


Sitä paitsi, polun molemmin puolin oli tosi hienoja kallioita. Kallio uurteineen oli mielenkiintoista katsottavaa , sillä se oli tyystin toisenlaista kuin graniitti. Ikään kuin kalliopuikkoja olisi pusertunut yhteen lähes vaakatasossa.


Salcombe alkoi lähestyä - enää lyhyt matka jäljellä ja pahimmat ylös-alas-kulkemiset olivat selvästi takana.  Edessä oli seuraavana päivänä selvästi jälleen lauttaylitys!


Vaan ei päivää ilman sinikellolehtoa ja karhunlaukkakujaa! Kukkaispolku oli ihana tervetulotoivotus Salcombeen. Lähestyin asutusta toiveikkain mielin.


Vaan niinhän siinä kävi, että kun iloisna pysähdyin jäätelölle hiekkarannan luo, en ollut vielä lähimainkaan perillä. Edessä oli vielä mukavaa ylämäkeä ja vasta sitten pikkukaupunki palveluineen. Kyllä minulle olisi jo kelvannut rantatuoli ja sanomalehti sekä paikka auringossa, katselemassa kun pienempi versio Burgh Islandin meritraktorista kuljettaa matkustajia lauttakyytiin, jolla voi päästä vähemmällä vaivalla Salcomben keskustaan. South West Coast Pathin taivaltajana en kuitenkaan voinut lintsata reitistä ja oli jaksettava pusertaa vielä viimeiset sadat metrit, vai mitä sitä matkaa nyt sitten tulikaan.

En ollut onnistunut löytämään yösijaa Salcombesta, joten huilimaan en heti päässyt; paikallisbussi oli ehtinyt juuri mennä naapurikylään ja seuraavan lähtöön oli tunti. Vaan ihmeiden aika ei ole ohi: pelastavat enkelit löytyivät bussipysäkin läheltä ja sain ilokseni autokyydin suoraan majapaikkaani. Ihanat britit!

Kävelypäivä 39: Salcombe - Start Point

Kommentit

Suositut tekstit